Tänään halveksin rakkautta syvästi.
Sitä saa niin halvalla
halpaa myös antaa.
Yksi: kuuntele toisen kokemus
ei siitä tarvitse ymmärtää kuin murto-osa
oikean osan tavoitettuasi ymmärrät jo ihastuksiin asti.
Kaksi: mene lähelle kehosi lämmön kanssa
ja tämä on niin helppoa, kaikilla on keho
varo vähän kyynärpäitä, pehmeitä osia ei tarvitse varoa (päinvastoin).
Kolme: vilauta mitä tahansa turhanpäiväistä sielusi nurkkaa
kuin nilkkaa viktoriaanisena aikana
kuin kuvaa leivästä nälkäiselle.
Rakkaus on halpaa
halveksin
rakastan.
Friday, December 28, 2007
Wednesday, December 12, 2007
Sekametelisoppaa joulun kunniaksi
Eräs asia jaksaa yllättää minut kerta toisensa jälkeen: kuinka silloinkin, kun tuntuu, että sanani ovat muuttuneet minulle niin riittämättömiksi ja tyhjänpäiväisiksi iljetyksiksi, ettei niitä jaksa tai edes pysty suoltamaan ulos enää yhtäkään, niin aina niitä vaan jostain ponnahtaa pintaan lisää.
On paha olo. Koen syyllisyyttä siitä, että on paha olo. Syyllisyys lisää pahaa oloa.
Hetkittäin on hyvä olo. Huomaan hymyileväni, kun jotkin asiat ovat sujuvia, toimivia, viihdyttäviä tai mukavia. Sitten koen syyllisyyttä siitä, että oli hetken aikaa hyvä olo.
Mikä logiikka tässä on? Sekä paha että hyvä olo tuottavat syyllisyyttä. Ei siinä sinänsä mitään logiikkaa ole. Ainoastaan masennukseen taipuvaisen mielen logiikka, jonka olen oppinut tuntemaan melkoisen hyvin. Nämäkin tuntemukset ovat minulle hyvin tuttuja, tämä kokemus siitä, ettei mitään ole tehtävissä, ei löydettävissä mitään sellaista suuntaa, mihin kääntyä, joka ei tuottaisi kipua. Ansa, masentuneen mielen itselleen rakentama vankila.
Muutamaa muutakin tuntemusta olen viime päivinä tervehtinyt vanhana tuttavana. Sitä, kuinka voi tuntea olonsa niin pahaksi, ettei yksinkertaisesti siinä hetkessä pysty mieltämään, miten joskus vielä voisi tuntua paremmalta. Ja sitä, kuinka vaikeaa aamulla on päästä sängystä ylös, luopua unen tarjoamasta eskapismista.
Tavoitan tällä hetkellä kolme rakentavaa ajatusta koskien sitä, kuinka suhtautuisin omaan elämääni. (O)saan kuitenkin...
a) ... olla kiitollinen siitä, että kun olemattomuuden kaipuu on vahvimmillaan ja mielen rajamaille putkahtaa sen itsestään selvimmät käytännön implikaatiot, niin tajuan lähteä ulos kävelylle.
b) ... olla kiitollinen siitä, että elämä osaa tehdä ihmisestä pehmeän ja nöyrän. Äitini tapasi aikanaan kertoilla, kuinka isoveljeni oli hirveän hankala vauva: ongelmainen, itkuinen ja huomiota vaativa. Jossain kahden vuoden kieppeillä hän kuitenkin rauhoittui ja hiljeni ja on siitä asti ollut miltei huolestuttavan tasainen ja tyyni ihminen. Minä puolestani olin kuulemma mitä herttaisin ja helpoin lapsi, kunnes uhmaikäni alkoi. Ja tarinan loppukaneetti oli tietenkin aina, että se uhmaikä ei sitten koskaan olekaan loppunut. Voi toki olla, että minussa on ollut liikaa kulmia. No äiti-rakas, taas niistä on hioutunut pois ainakin yksi, ellei useampikin. Maailma osaa kesyttää. Mutta kaipa äitinikin on sen huomannut, koska kyseinen anekdootti tuntuu kadonneen hänen repertuaaristaan.
c) ... olla kiitollinen siitä, että tällä hetkellä tunnen hyvin selkeästi, mitä tarvitsen. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä tarvitsen lepoa.
Niin. Olla kiitollinen.
On paha olo. Koen syyllisyyttä siitä, että on paha olo. Syyllisyys lisää pahaa oloa.
Hetkittäin on hyvä olo. Huomaan hymyileväni, kun jotkin asiat ovat sujuvia, toimivia, viihdyttäviä tai mukavia. Sitten koen syyllisyyttä siitä, että oli hetken aikaa hyvä olo.
Mikä logiikka tässä on? Sekä paha että hyvä olo tuottavat syyllisyyttä. Ei siinä sinänsä mitään logiikkaa ole. Ainoastaan masennukseen taipuvaisen mielen logiikka, jonka olen oppinut tuntemaan melkoisen hyvin. Nämäkin tuntemukset ovat minulle hyvin tuttuja, tämä kokemus siitä, ettei mitään ole tehtävissä, ei löydettävissä mitään sellaista suuntaa, mihin kääntyä, joka ei tuottaisi kipua. Ansa, masentuneen mielen itselleen rakentama vankila.
Muutamaa muutakin tuntemusta olen viime päivinä tervehtinyt vanhana tuttavana. Sitä, kuinka voi tuntea olonsa niin pahaksi, ettei yksinkertaisesti siinä hetkessä pysty mieltämään, miten joskus vielä voisi tuntua paremmalta. Ja sitä, kuinka vaikeaa aamulla on päästä sängystä ylös, luopua unen tarjoamasta eskapismista.
Tavoitan tällä hetkellä kolme rakentavaa ajatusta koskien sitä, kuinka suhtautuisin omaan elämääni. (O)saan kuitenkin...
a) ... olla kiitollinen siitä, että kun olemattomuuden kaipuu on vahvimmillaan ja mielen rajamaille putkahtaa sen itsestään selvimmät käytännön implikaatiot, niin tajuan lähteä ulos kävelylle.
b) ... olla kiitollinen siitä, että elämä osaa tehdä ihmisestä pehmeän ja nöyrän. Äitini tapasi aikanaan kertoilla, kuinka isoveljeni oli hirveän hankala vauva: ongelmainen, itkuinen ja huomiota vaativa. Jossain kahden vuoden kieppeillä hän kuitenkin rauhoittui ja hiljeni ja on siitä asti ollut miltei huolestuttavan tasainen ja tyyni ihminen. Minä puolestani olin kuulemma mitä herttaisin ja helpoin lapsi, kunnes uhmaikäni alkoi. Ja tarinan loppukaneetti oli tietenkin aina, että se uhmaikä ei sitten koskaan olekaan loppunut. Voi toki olla, että minussa on ollut liikaa kulmia. No äiti-rakas, taas niistä on hioutunut pois ainakin yksi, ellei useampikin. Maailma osaa kesyttää. Mutta kaipa äitinikin on sen huomannut, koska kyseinen anekdootti tuntuu kadonneen hänen repertuaaristaan.
c) ... olla kiitollinen siitä, että tällä hetkellä tunnen hyvin selkeästi, mitä tarvitsen. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä tarvitsen lepoa.
Niin. Olla kiitollinen.
Sunday, December 9, 2007
Saturday, December 8, 2007
Haluamisesta ja tahtomisesta
Eräs ystäväni kysyi minulta eilen, mitä minä haluaisin haluta. Tuossapa helvetin hyvä kysymys, yksi parhaista pitkään aikaan. Enkä minä osaa vastata siihen. Jos olisin sellainen ihminen, kuin haluan olla, niin mitä minä silloin haluaisin haluta? Ehkä haluaisin vain haluta, piste. Ihan sama mitä, kunhan jotain. Haluta sillä tapaa kuin jostain syystä kuvittelen muiden kykenevän haluamaan. Miten sitten kuvittelen heidän kykenevän haluamaan? Sen kuvailuun on hirveän vaikea löytää sanoja. Ei impulsiivisesti. Ei velvollisuudentuntoisesti. Ei toivottoman intohimoisesti. Ei kylmän valaistuneesti. Jotenkin vain... vakaumuksella, mutta ihmisenkokoisesti.
Toinen ystäväni antoi minulle taannoin BB-viikkotehtävän: päättää, mitä haluaisin tehdä, jos saisin 20 miljoonaa euroa (joka ainakin minulle on käytännössä äärettömästi rahaa). En keksinyt mitään muuta, kuin että kai ne säästöön menisi. Tyypillistä? No sitten lopulta päähäni tuli joitain mukavia, itsekkäitä hassutuksia (siis toista linjaa kuin tuollaiset säästötili-/hyväntekeväisyysmietteet). Voisin ostaa Seppälän psykedeelisiä alus- ja yöasuja. Ja lähteä jonnekin lämpimään pariksi viikoksi. Varmaan voisin keksiä muitakin hömpötyksiä. Ikävää, kun ihmiset eivät ole asusteita ja etelänmatkoja :( :D
Toinen ystäväni antoi minulle taannoin BB-viikkotehtävän: päättää, mitä haluaisin tehdä, jos saisin 20 miljoonaa euroa (joka ainakin minulle on käytännössä äärettömästi rahaa). En keksinyt mitään muuta, kuin että kai ne säästöön menisi. Tyypillistä? No sitten lopulta päähäni tuli joitain mukavia, itsekkäitä hassutuksia (siis toista linjaa kuin tuollaiset säästötili-/hyväntekeväisyysmietteet). Voisin ostaa Seppälän psykedeelisiä alus- ja yöasuja. Ja lähteä jonnekin lämpimään pariksi viikoksi. Varmaan voisin keksiä muitakin hömpötyksiä. Ikävää, kun ihmiset eivät ole asusteita ja etelänmatkoja :( :D
Monday, November 26, 2007
Lepertelemään Kelpaamaton
Eilen minulta toivottiin lepertelyä. Ikävä kyllä minä puolestani tunsin, kuinka vaitonaisuus painui väkisinkin mieleni verbaalista kudetta vasten hangaten epämääräiseksi, nukkaiseksi mössöksi senkin vähän, mikä siellä oli ehkä aiemmin muodostanut kankaan struktuuria.
Yritän tässä nyt sangen monimutkaisesti ilmaista ihan vain sitä, että vaikkeivat kaikki läheiseni sitä välttämättä kovin herkästi uskoisikaan, minulta loppuvat sanat harvinaisen helposti. Ne loppuvat silloin kun kohtaan jotain lamaannuttavan tavoittamatonta, esimerkiksi kun olen istunut yönpimeässä pikkusiskoni sängyn laidalla, kun hänellä on ollut vaikeuksia nukkua, silittänyt hänen päätään ja ymmärtänyt, mitä on aidosti epäitsekäs rakkaus ja kuinka mahdotonta minun on koskaan tavoittaa sitä päivänvalossa keskellä arkisia sotkujani. Sanat loppuvat, kun kohtaan jotain niin perustavanlaatuista, ettei sitä voi kuin sisäisesti tuijottaa, esimerkiksi kun töissä tajuan monien siellä harrastavan saattohoitoa samanaikaisesti, vain eri asioiden suhteen, ja millainen on meitä ihmiseläjiä yhdistävä Ihmiselämyys: useita pieniä syntymiä ja kuolemia. Ja aivan takuulla sanat loppuvat, kun sisällä on sellaista karkeaa villahöttöä, että jos siitä alkaisi kehrätä lankaa, niin se lanka olisikin sitten sellaista tavaraa, että se joko kuristaisi tai koristaisi, kuka tietää, joten syyllisyys vie sanat ja sitoo kielen.
Pitkiä virkkeitä niin kuin yleensäkin, kun sanominen on mahdotonta. Kai minä tällaisia bloggauksia voisin vääntää vaikka miljoonan, mutta mistään merkittävästä en ole koskaan onnistunut sanomaan mitään. Mitä olisin eilenkään osannut sanoa, jos itsesensuuri olisi sallinut? Ehkä olisin voinut kysyä, luuleeko toinen tosissaan, että olisin saattanut vasten tahtoani matkustaa varta vasten häntä tapaamaan, varsinkin kun mielentilani on sellainen, etten kenen tahansa seuraa edes sietäisi. Tai luuleeko hän, että se miten lähelle istun tai mihin käteni asetan, on silkka vahinko tai vitsi, että se olisi koskaan sitä ollut. Tai ymmärtääkö toinen, että se kuinka vatsassa kieppuu ja päässä sumenee, kun se tulee lähelle, naurattaa vielä vähemmän. Olisinko voinut käyttää jopa sitä r-sanaa jossain niistä monista kiehtovista esiintymismuodoistaan, jotka sille on kehitetty? Mikä R se silloin olisi ollut? R niin kuin rakastan edelleenkin molempia 'eksiäni', kun en ole osannut tai edes katsonut aiheelliseksi kerran aloitettuani lopettaa? R niin kuin rakastan isäpuoltani, sillä tapaa kuin ihmistä rakastaa häntä ymmärtäessään, vaikka tämä olisi aiheuttanut itsellesi likaisimman ja kelvottomimman olon koskaan? R niin kuin rakastan kaikkia mukavia asioita elämässä, kuten äitini kuumaa viinimarjamehua ja pikkusiskoni paahtoleipää, jota hän aina pelkää minun syövän niin paljon, ettei hänelle jää? Mikä ihmeen R tämä olisi ollut? Ehkä olisi riittänyt, jos olisin kertonut, että kun toinen koskee ja katsoo suoraan silmiin omillaan (jotka ovat minusta muuten varsin nätit, sitäkään en ole varmaan koskaan maininnut) ja sanoo haluavansa minun olevan täällä ja elävän, niin sisälläni liikahtaa jokin, sillä tapaa kuin siellä nyt voi liikahtaa, kun toisen sanat muistuttavat jostain omasta lukioaikaisesta runosta ja sitä tuntee taas sen toivon, että ehkä, ehkä todellakin joku toinen voisi ymmärtää minun kaipuutani...
Edelleen järkyttävän pitkiä virkkeitä. Enkä ole edennyt sanomisessani mihinkään. Mutta kuitenkin, olen minä elänytkin. Muistohan se kaikki nyt enää vain on, tätä helkutin napu-napu-naputtelua lukuunottamatta. Tai muistoja, kasoittain. Tästäkin kyseisestä tyypistä. Ala-asteella sen paita ei koskaan pysynyt housuissa. Aina alussa se oli siististi tungettu housun vyötärön sisään ja siitä se sitten alkoi välitunnin myötä tursuilla aina vain enemmän, kunnes koko paidanhelma viipotti ulkona. Ala-asteen jälkeisellä leirillä se jahtasi mua coronna-kepin kanssa, en nyt ihan muista miksi, mutta hauskaa se silloin oli. Ylä-asteella joskus kysyin siltä jotain, en mitenkään vittuillakseni, vaan ihan koska oletin sen tietävän asioista enemmän kuin ikäisensä yleensä. Lukiossa ruotsintunnilta lintsaamista ja pelejä. Silloin alkoi haasteiden heittäminen ja provokaatio. Kerran koulun pihalla se yritti saada mut haukkaamaan suussaan olevaa lakua. En kehdannut. En kehtaisi varmaan vieläkään, mikä on kaiken huomioon ottaen ihan naurettavuuteen asti typerää. Sitten pimeitä muistoja pimeistä ajoista, makasin joskus pimeässä hänen vieressään, puhuin, ihan sama mitä, olin hetken irrallaan mieleni pimeydestä, joka oli paljon ikävämpää kuin se meitä ympäröivä. Lontoolainen lentokenttä, kosketan hänen nilkkaansa, väsyneiden banaanivitsien välissä mietin, että mitenköhän sillä nyt oikeastaan menee, siellä ulkomailla. Sitten muistoista kaikkein tuoreimmat, ne jotka saavat lakuleikit vaikuttamaan siltä, mitä ne todellakin ovat: herttaisia lapsellisuuksia vuosien takaa.
Tuossa vain joitain muistoja, koskien vain yhtä henkilöä. Niitä on niin paljon enemmän, ja ne tekevät olon raskaaksi. Minä olen yksi helvetin rikkinäinen ihminen, kulunut ja käytetty. En ole koskaan oppinut päästämään irti yhtään mistään. Olen täynnä merkkejä ja painaumia, haavoja ja kolhuja, mustelmia ja tatuointeja, läjäpäin kädenjälkiä. Minussa on tuskin yhtään koskematonta pinta-alaa jäljellä vallattavaksi. Vaikea tavoittaa itsestään hippuakaan neitseellisyyttä. Olen käyttänyt itseni loppuun ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten koskaan ole oppinut olemaan uusiutuva luonnonvara. Haluaisin niin olla tuulta ja virtaavaa vettä. En ole. Olen jokin hiton fossiilinen polttoaine, ikivanha muinaismuisto.
Jos siis haluaa lepertelyä, on kaiketi mentävä muualle. Jos haluat tuntea tuulen hiuksissasi, kuulla veden liplatuksen, ole kiltti ja mene muualle. Täällä on vain löyhkäävä kärtsä, joka sekin on parhaillaan sammumaisillaan. Täällä ei ole mitään muuta opittavaa, kuin mitä on olla 25-vuotias ja tuntea olonsa ikivanhaksi ja niin kovin väsyneeksi.
Erottaessa en sanonut edes, että nähdään taas. Nähdään me kuitenkin. Oi elämä.
Yritän tässä nyt sangen monimutkaisesti ilmaista ihan vain sitä, että vaikkeivat kaikki läheiseni sitä välttämättä kovin herkästi uskoisikaan, minulta loppuvat sanat harvinaisen helposti. Ne loppuvat silloin kun kohtaan jotain lamaannuttavan tavoittamatonta, esimerkiksi kun olen istunut yönpimeässä pikkusiskoni sängyn laidalla, kun hänellä on ollut vaikeuksia nukkua, silittänyt hänen päätään ja ymmärtänyt, mitä on aidosti epäitsekäs rakkaus ja kuinka mahdotonta minun on koskaan tavoittaa sitä päivänvalossa keskellä arkisia sotkujani. Sanat loppuvat, kun kohtaan jotain niin perustavanlaatuista, ettei sitä voi kuin sisäisesti tuijottaa, esimerkiksi kun töissä tajuan monien siellä harrastavan saattohoitoa samanaikaisesti, vain eri asioiden suhteen, ja millainen on meitä ihmiseläjiä yhdistävä Ihmiselämyys: useita pieniä syntymiä ja kuolemia. Ja aivan takuulla sanat loppuvat, kun sisällä on sellaista karkeaa villahöttöä, että jos siitä alkaisi kehrätä lankaa, niin se lanka olisikin sitten sellaista tavaraa, että se joko kuristaisi tai koristaisi, kuka tietää, joten syyllisyys vie sanat ja sitoo kielen.
Pitkiä virkkeitä niin kuin yleensäkin, kun sanominen on mahdotonta. Kai minä tällaisia bloggauksia voisin vääntää vaikka miljoonan, mutta mistään merkittävästä en ole koskaan onnistunut sanomaan mitään. Mitä olisin eilenkään osannut sanoa, jos itsesensuuri olisi sallinut? Ehkä olisin voinut kysyä, luuleeko toinen tosissaan, että olisin saattanut vasten tahtoani matkustaa varta vasten häntä tapaamaan, varsinkin kun mielentilani on sellainen, etten kenen tahansa seuraa edes sietäisi. Tai luuleeko hän, että se miten lähelle istun tai mihin käteni asetan, on silkka vahinko tai vitsi, että se olisi koskaan sitä ollut. Tai ymmärtääkö toinen, että se kuinka vatsassa kieppuu ja päässä sumenee, kun se tulee lähelle, naurattaa vielä vähemmän. Olisinko voinut käyttää jopa sitä r-sanaa jossain niistä monista kiehtovista esiintymismuodoistaan, jotka sille on kehitetty? Mikä R se silloin olisi ollut? R niin kuin rakastan edelleenkin molempia 'eksiäni', kun en ole osannut tai edes katsonut aiheelliseksi kerran aloitettuani lopettaa? R niin kuin rakastan isäpuoltani, sillä tapaa kuin ihmistä rakastaa häntä ymmärtäessään, vaikka tämä olisi aiheuttanut itsellesi likaisimman ja kelvottomimman olon koskaan? R niin kuin rakastan kaikkia mukavia asioita elämässä, kuten äitini kuumaa viinimarjamehua ja pikkusiskoni paahtoleipää, jota hän aina pelkää minun syövän niin paljon, ettei hänelle jää? Mikä ihmeen R tämä olisi ollut? Ehkä olisi riittänyt, jos olisin kertonut, että kun toinen koskee ja katsoo suoraan silmiin omillaan (jotka ovat minusta muuten varsin nätit, sitäkään en ole varmaan koskaan maininnut) ja sanoo haluavansa minun olevan täällä ja elävän, niin sisälläni liikahtaa jokin, sillä tapaa kuin siellä nyt voi liikahtaa, kun toisen sanat muistuttavat jostain omasta lukioaikaisesta runosta ja sitä tuntee taas sen toivon, että ehkä, ehkä todellakin joku toinen voisi ymmärtää minun kaipuutani...
Edelleen järkyttävän pitkiä virkkeitä. Enkä ole edennyt sanomisessani mihinkään. Mutta kuitenkin, olen minä elänytkin. Muistohan se kaikki nyt enää vain on, tätä helkutin napu-napu-naputtelua lukuunottamatta. Tai muistoja, kasoittain. Tästäkin kyseisestä tyypistä. Ala-asteella sen paita ei koskaan pysynyt housuissa. Aina alussa se oli siististi tungettu housun vyötärön sisään ja siitä se sitten alkoi välitunnin myötä tursuilla aina vain enemmän, kunnes koko paidanhelma viipotti ulkona. Ala-asteen jälkeisellä leirillä se jahtasi mua coronna-kepin kanssa, en nyt ihan muista miksi, mutta hauskaa se silloin oli. Ylä-asteella joskus kysyin siltä jotain, en mitenkään vittuillakseni, vaan ihan koska oletin sen tietävän asioista enemmän kuin ikäisensä yleensä. Lukiossa ruotsintunnilta lintsaamista ja pelejä. Silloin alkoi haasteiden heittäminen ja provokaatio. Kerran koulun pihalla se yritti saada mut haukkaamaan suussaan olevaa lakua. En kehdannut. En kehtaisi varmaan vieläkään, mikä on kaiken huomioon ottaen ihan naurettavuuteen asti typerää. Sitten pimeitä muistoja pimeistä ajoista, makasin joskus pimeässä hänen vieressään, puhuin, ihan sama mitä, olin hetken irrallaan mieleni pimeydestä, joka oli paljon ikävämpää kuin se meitä ympäröivä. Lontoolainen lentokenttä, kosketan hänen nilkkaansa, väsyneiden banaanivitsien välissä mietin, että mitenköhän sillä nyt oikeastaan menee, siellä ulkomailla. Sitten muistoista kaikkein tuoreimmat, ne jotka saavat lakuleikit vaikuttamaan siltä, mitä ne todellakin ovat: herttaisia lapsellisuuksia vuosien takaa.
Tuossa vain joitain muistoja, koskien vain yhtä henkilöä. Niitä on niin paljon enemmän, ja ne tekevät olon raskaaksi. Minä olen yksi helvetin rikkinäinen ihminen, kulunut ja käytetty. En ole koskaan oppinut päästämään irti yhtään mistään. Olen täynnä merkkejä ja painaumia, haavoja ja kolhuja, mustelmia ja tatuointeja, läjäpäin kädenjälkiä. Minussa on tuskin yhtään koskematonta pinta-alaa jäljellä vallattavaksi. Vaikea tavoittaa itsestään hippuakaan neitseellisyyttä. Olen käyttänyt itseni loppuun ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten koskaan ole oppinut olemaan uusiutuva luonnonvara. Haluaisin niin olla tuulta ja virtaavaa vettä. En ole. Olen jokin hiton fossiilinen polttoaine, ikivanha muinaismuisto.
Jos siis haluaa lepertelyä, on kaiketi mentävä muualle. Jos haluat tuntea tuulen hiuksissasi, kuulla veden liplatuksen, ole kiltti ja mene muualle. Täällä on vain löyhkäävä kärtsä, joka sekin on parhaillaan sammumaisillaan. Täällä ei ole mitään muuta opittavaa, kuin mitä on olla 25-vuotias ja tuntea olonsa ikivanhaksi ja niin kovin väsyneeksi.
Erottaessa en sanonut edes, että nähdään taas. Nähdään me kuitenkin. Oi elämä.
Saturday, November 10, 2007
Vaikenemisen Velvollisuus
Olen viime päivinä istunut metron oransseilla penkeillä ja katsellut "Oikeastaan sen ei pitäisi kuulua muille" -mainoskampanjan julisteita. Kampanjan tarkoitus on saada ihmiset pohtimaan kännyköiden käyttöään julkisilla paikoilla. Julisteiden kuvissa mm. nuori mies pohtii, kuinka kauan kutinaa mahtaa jatkua, ja vanhahko nainen vakuuttaa olevansa 32-vuotias, tumma ja tulinen. Molemmat siis puhelimeen puhuen, tai kailottaen, niin kuin katsojan on kaiketi tarkoitus mieltää.
Minua häiritsee näissä mainoksissa jokin. Todennäköisesti se, että julisteet viittaavaat ikäviin asioihin kuten nuorten seksi- ja päihdeongelmiin sekä ihmisten väliseen valheelliseen kommunikaatioon, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole mainostaa näiden asioiden vähenemisen puolesta. Ei ei. Tarkoitus on kampanjoida sitä vastaan, että kanssaihmiset joutuvat - herra paratkoon - kuulemaan tällaisista asioista, vaikka ne eivät mitenkään heihin liity. Onhan se niin vaivaannuttavaa joutua sivullisena todistamaan jonkun toisen elämän sekaisuutta ja juurettomuutta.
Kampanja osuu ironisesti samoihin aikoihin Tuusulan koulusurmien kanssa. Tuusulan tapahtumien johdosta ihmiset sitten itkevät, että eikö kukaan kiinnitä huomiota epäkohtiin, pahaan oloon ja asioihin, jotka uhkaavasti kehittyvät ikävään suuntaan. Kenen niihin sitten pitäisi kiinnittää huomiota? Missä niistä saa puhua? Ei ainakaan julkisessa kulkuneuvossa kännykkäänsä.
En tiedä, olenko ihan pöhkö yhdistäessäni nuo kaksi sinänsä irrallista seikkaa (Tuusulan tapahtumat ja mainoskampanjan). Jotenkin vain yhä enemmän väsyttää tässä maailmassa se, että suoralle puheelle tuntuu olevan tietyt sallitut tilanteet ja olosuhteet ja muutoin vallitsee sosiaalinen Vaikenemisen Velvollisuus. Ei toki sovi raiskata Lähimmäisen korvia ja mieltä liian henkilökohtaisilla tai vaivaannuttavilla asioilla. Tämä Läheinen kun on tietenkin ihan avuton ja kyvytön ottamaan vastuuta omasta kokemusmaailmastaan sinun kauhistuttavan verbaalisen saasteesi edessä, häneen kun pätee sama Vaikenemisen Velvollisuus. Ei Lähimmäinen saa sanoa, jos puhumisesi häiritsee, vaan sinun täytyisi itse tajuta Vastuusi.
Onnistuin jossain elämäni vaiheessa kehittämään puhumisesta pakkomielteen. Se muistutti hyvin paljon jonkinlaista sanallista bulimiaa, jossa pyritään paastoamaan, koska syömisen ( = puhumisen) hallitsemisesta/rajoittamisesta on tullut moraalinen, omaan ihmisarvoon liittyvä kysymys. Ja sitten jossain vaiheessa kuitenkin retkahdetaan ahmimaan ja oksentamaan. Väsyin. Nykyään jos joku kysyy esimerkiksi, miten menee tai mitä kuuluu, en vastaa "ihan hyvää", jos se ei pidä paikkaansa. En vaikka kysyjä olisi puolituttu, opettaja tai työkaveri.
Olen tämän takia varmaan monesti hiukan pelästyttänyt tai vähintäänkin kiusaannuttanut ihmisiä ja saanut oudon maineen. Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä nahoissani huomattavasti entistä paremmin. Oma ääni ja sanominen on tärkeää, meni syteen tai saveen. Ja jos joskus taas menettäisin ääneni, tietäisin nyt sen kuitenkin olevan olemassa ideana ja unelmana, jota tavoitella ja odottaa. Okei, siinä on jotain vähän uskonnollista. Mutta minulle Vilpitön Virta sisäisen ja ulkoisen välillä yksinkertaisesti on niin tärkeää.
If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will
If it be your will
-Leonard Cohen: If It Be Your Will
You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah
I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah
- Sama, Hallelujah
Minua häiritsee näissä mainoksissa jokin. Todennäköisesti se, että julisteet viittaavaat ikäviin asioihin kuten nuorten seksi- ja päihdeongelmiin sekä ihmisten väliseen valheelliseen kommunikaatioon, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole mainostaa näiden asioiden vähenemisen puolesta. Ei ei. Tarkoitus on kampanjoida sitä vastaan, että kanssaihmiset joutuvat - herra paratkoon - kuulemaan tällaisista asioista, vaikka ne eivät mitenkään heihin liity. Onhan se niin vaivaannuttavaa joutua sivullisena todistamaan jonkun toisen elämän sekaisuutta ja juurettomuutta.
Kampanja osuu ironisesti samoihin aikoihin Tuusulan koulusurmien kanssa. Tuusulan tapahtumien johdosta ihmiset sitten itkevät, että eikö kukaan kiinnitä huomiota epäkohtiin, pahaan oloon ja asioihin, jotka uhkaavasti kehittyvät ikävään suuntaan. Kenen niihin sitten pitäisi kiinnittää huomiota? Missä niistä saa puhua? Ei ainakaan julkisessa kulkuneuvossa kännykkäänsä.
En tiedä, olenko ihan pöhkö yhdistäessäni nuo kaksi sinänsä irrallista seikkaa (Tuusulan tapahtumat ja mainoskampanjan). Jotenkin vain yhä enemmän väsyttää tässä maailmassa se, että suoralle puheelle tuntuu olevan tietyt sallitut tilanteet ja olosuhteet ja muutoin vallitsee sosiaalinen Vaikenemisen Velvollisuus. Ei toki sovi raiskata Lähimmäisen korvia ja mieltä liian henkilökohtaisilla tai vaivaannuttavilla asioilla. Tämä Läheinen kun on tietenkin ihan avuton ja kyvytön ottamaan vastuuta omasta kokemusmaailmastaan sinun kauhistuttavan verbaalisen saasteesi edessä, häneen kun pätee sama Vaikenemisen Velvollisuus. Ei Lähimmäinen saa sanoa, jos puhumisesi häiritsee, vaan sinun täytyisi itse tajuta Vastuusi.
Onnistuin jossain elämäni vaiheessa kehittämään puhumisesta pakkomielteen. Se muistutti hyvin paljon jonkinlaista sanallista bulimiaa, jossa pyritään paastoamaan, koska syömisen ( = puhumisen) hallitsemisesta/rajoittamisesta on tullut moraalinen, omaan ihmisarvoon liittyvä kysymys. Ja sitten jossain vaiheessa kuitenkin retkahdetaan ahmimaan ja oksentamaan. Väsyin. Nykyään jos joku kysyy esimerkiksi, miten menee tai mitä kuuluu, en vastaa "ihan hyvää", jos se ei pidä paikkaansa. En vaikka kysyjä olisi puolituttu, opettaja tai työkaveri.
Olen tämän takia varmaan monesti hiukan pelästyttänyt tai vähintäänkin kiusaannuttanut ihmisiä ja saanut oudon maineen. Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä nahoissani huomattavasti entistä paremmin. Oma ääni ja sanominen on tärkeää, meni syteen tai saveen. Ja jos joskus taas menettäisin ääneni, tietäisin nyt sen kuitenkin olevan olemassa ideana ja unelmana, jota tavoitella ja odottaa. Okei, siinä on jotain vähän uskonnollista. Mutta minulle Vilpitön Virta sisäisen ja ulkoisen välillä yksinkertaisesti on niin tärkeää.
If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will
If it be your will
-Leonard Cohen: If It Be Your Will
You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah
I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah
- Sama, Hallelujah
Thursday, November 8, 2007
Torstai ei ole toivoa täynnä
Kävelen rappuja ylös ja huomaan toistelevani pääni sisällä mantramaisesti: "Syyllisyys - syyllisyys - syyllisyys - syyllisyys -". Olen tuntenut niin suurta syyllisyyttä siitä, miten sekaisin olen elämäni saanut, sotkien läheistenkin asioita siinä samalla. Sitten kuulen Tuusulan koulusurmasta. Työpaikalla keräännytään säännöllisesti radion ääreen kuuntelemaan tuoreimpia uutisia. Ihmiset puistelevat päätään. Minä mietin, kuinka pieniä omat sotkuni ovat, kuinka naurettavan paljon käytän energiaa niiden murehtimiseen. Aiempi syyllisyys korvaantuu uudella.
Tätä kestää hetken. Huomaan itsessäni myös tiettyä kieroa tyydytystä siitä, että ainakaan minun sotkuni eivät vaadi verokseen ihmishenkiä. Sitten alan kokea syyllisyyttä siitä, että otan oikeudekseni käyttää tuolla tapaa sisäisissä prosesseissani tapahtumaa, joka on oikeasti muuttanut joidenkin ihmisten elämän helvetiksi, eikä siihen verrattuna todellakaan kosketa minun todellisuuttani. Aivan outo syyllisyyden laji. Ihan kuin asian ajatteleminen ja kokeminen omalta kannaltani veisi jotain pois joltain muulta. Enhän suinkaan tuki kriisipuhelimien linjoja tai mitään. Se olisikin hupaisa ajatus: "Hei, mua ahdistaa, kun mulla on ollu sellasta identiteettikriisiä nyt ja ihmisuhdesotkuja, joiden takia olen ollut ihan rikki, niin sitten kun se yks oikeesti ampu siellä niitä ihmisiä hajalle... niin mulla on hei jotenkin tosi syyllinen olo."
Syyllisyysrakennelmien monimuotoisuus ja dynaamisuus voisi olla melkein ihastuttavaa, ellei kyseinen tunne olisi niin ikävä ja vaikeasti käsiteltävä.
Työkavereista parillakin on nyt kuolema aika lähellä arkitodellisuutta. Maailma on harmaa ja liput puolitangossa. Lidlin värittömään seinään on joku spreijannut isoin kirjaimin kysymyksen: "Miksi aina harmaata?!?!". Se on yritetty peittää maalaamalla päälle - harmaalla tietenkin. Teksti näkyy silti edelleen, hieman harmaampana kuin itse seinä. Sitäkö tämä maailma nyt sitten on... harmaan eri sävyjä?
Tätä kestää hetken. Huomaan itsessäni myös tiettyä kieroa tyydytystä siitä, että ainakaan minun sotkuni eivät vaadi verokseen ihmishenkiä. Sitten alan kokea syyllisyyttä siitä, että otan oikeudekseni käyttää tuolla tapaa sisäisissä prosesseissani tapahtumaa, joka on oikeasti muuttanut joidenkin ihmisten elämän helvetiksi, eikä siihen verrattuna todellakaan kosketa minun todellisuuttani. Aivan outo syyllisyyden laji. Ihan kuin asian ajatteleminen ja kokeminen omalta kannaltani veisi jotain pois joltain muulta. Enhän suinkaan tuki kriisipuhelimien linjoja tai mitään. Se olisikin hupaisa ajatus: "Hei, mua ahdistaa, kun mulla on ollu sellasta identiteettikriisiä nyt ja ihmisuhdesotkuja, joiden takia olen ollut ihan rikki, niin sitten kun se yks oikeesti ampu siellä niitä ihmisiä hajalle... niin mulla on hei jotenkin tosi syyllinen olo."
Syyllisyysrakennelmien monimuotoisuus ja dynaamisuus voisi olla melkein ihastuttavaa, ellei kyseinen tunne olisi niin ikävä ja vaikeasti käsiteltävä.
Työkavereista parillakin on nyt kuolema aika lähellä arkitodellisuutta. Maailma on harmaa ja liput puolitangossa. Lidlin värittömään seinään on joku spreijannut isoin kirjaimin kysymyksen: "Miksi aina harmaata?!?!". Se on yritetty peittää maalaamalla päälle - harmaalla tietenkin. Teksti näkyy silti edelleen, hieman harmaampana kuin itse seinä. Sitäkö tämä maailma nyt sitten on... harmaan eri sävyjä?
Thursday, November 1, 2007
Viha ja Katkeruus
On ihanaa ja ihmeellistä, kuinka paljon alttiutta katkeruuteen ja närkästymiseen ihmisestä yksinkertaisesti sulaa pois, kun hän kohtaa ja hyväksyy sen tosiasian, ettei ole tyytyväinen elämäntilanteessaan. Kun hän tajuaa eläneensä liian kauan "mun pitäis" ja "mun olis tarkotus" ja "mun tarttee" elämää ja alkaa luovia takaisin kohti "mä haluan" ja "mä tarvitsen" ja "mä olen" elämää. Sitä saattaa huomata, ettei tiedä, Kuka Helvetti On ja Mitä Vittua Haluaa, ja sitä saattaa huomata saattaneensa elämänsä tilanteeseen, jossa voi vain todeta "eihän tää nyt näin mee". Mutta ainakaan ei koe enää tarvetta purkaa tilanteensa aiheuttamaa turhaumusta toisiin ihmisiin. Toki jotkut näistä ihmisistä saattavat olla olennainen osa tilannetta, niitä jotka ajattelevat, että kyllä sen pitäisi niin mennä. Mutta sitä osaa viimein myös ottaa oman vastuunsa siitä, että on antanut niiden ajatella, että se menisi niin.
Dr. Phil sanoo joskus joitain oikeasti fiksuun ja ytimekkääseen muotoon puettuja elämän nyrkkisääntöjä. Eräs niistä on mielestäni aina ollut: "You teach people how to treat you." Tietenkin selkeästi alistetussa asemassa olevat sorretut ja huonosti kohdellut ihmiset saisivat olla aikamoisia opettajia muuttaakseen hyväksikäyttäjiltään saamaansa kohtelua. 'Normaali' asemassa olevaan ihmiseen tuo kuitenkin pätee pitkältikin, sellaiseen jota sorsitaan vain 'normaalisti' ja 'normaaleissa' mittasuhteissa. Silloin ihminen voi vaikuttaa asioihin paljon asettamalla omat rajansa, tekemällä omat tarpeensa ja motiivinsa selviksi ja vuorovaikuttamalla tinkimättömällä rehellisyydellä - kantamalla vastuun itsestään sen sijaan, että antaisi mitä tahansa odotetaankin ja ottaisi vain mitä sattuu edestään löytämään.
Katkeruuden sulettua pois on vielä paljon tehtävää ja hankaluuksia kohdattavaksi. Eikä sitä oikeasti ole kyvyiltään tai ominaisuuksiltaan sen valmiimpi mitään kohtaamaan. Vain ja ainoastaan asenteeltaan. Se on kuitenkin jo paljon. Silloin ihmisestä on kadonnut paljon rujoa ja raskasta, ja hän voi tuntea itsensä keveämmäksi ja - kyllä vain - kauniimmaksi.
Dr. Phil sanoo joskus joitain oikeasti fiksuun ja ytimekkääseen muotoon puettuja elämän nyrkkisääntöjä. Eräs niistä on mielestäni aina ollut: "You teach people how to treat you." Tietenkin selkeästi alistetussa asemassa olevat sorretut ja huonosti kohdellut ihmiset saisivat olla aikamoisia opettajia muuttaakseen hyväksikäyttäjiltään saamaansa kohtelua. 'Normaali' asemassa olevaan ihmiseen tuo kuitenkin pätee pitkältikin, sellaiseen jota sorsitaan vain 'normaalisti' ja 'normaaleissa' mittasuhteissa. Silloin ihminen voi vaikuttaa asioihin paljon asettamalla omat rajansa, tekemällä omat tarpeensa ja motiivinsa selviksi ja vuorovaikuttamalla tinkimättömällä rehellisyydellä - kantamalla vastuun itsestään sen sijaan, että antaisi mitä tahansa odotetaankin ja ottaisi vain mitä sattuu edestään löytämään.
Katkeruuden sulettua pois on vielä paljon tehtävää ja hankaluuksia kohdattavaksi. Eikä sitä oikeasti ole kyvyiltään tai ominaisuuksiltaan sen valmiimpi mitään kohtaamaan. Vain ja ainoastaan asenteeltaan. Se on kuitenkin jo paljon. Silloin ihmisestä on kadonnut paljon rujoa ja raskasta, ja hän voi tuntea itsensä keveämmäksi ja - kyllä vain - kauniimmaksi.
Friday, September 28, 2007
Ihmiskunnan Historia
1. Pimeä Keskiaika ja kaikki ennen sitä: ihmiset elivät mystiikan ja uskomusten varassa lukuun ottamatta antiikkia, jolloin laskettiin eurooppalaisen ajattelun perustukset.
2. Valistus: ihmiskunta vapautettiin järjen valolla uskonnon ja aivottomuuden orjuudesta.
3. Postmodernismi: ihmiset vapautettiin dekonstruktiolla ynnä muulla sellaisella järjen ja kategorioiden kahleista.
4. Nykyisyys, jolle ei ole keksitty vielä nimeä: jotkut ovat alkaneet vähän miettiä, ettei ehkä olekaan niin hauskaa, kun kaikki järkevä keskustelu nihiloituu yhteisten kiintopisteiden puutteeseen...
(Postkolonialismi ei ole edennyt niin pitkälle, että esityksen eurosentrisyyttä pitäisi jotenkin puolustella.)
Tämän lyhyen, karrikoidun ja naivistisen katsauksen Ihmiskunnan Historiaan teille tarjosi
HistoriaGuru
2. Valistus: ihmiskunta vapautettiin järjen valolla uskonnon ja aivottomuuden orjuudesta.
3. Postmodernismi: ihmiset vapautettiin dekonstruktiolla ynnä muulla sellaisella järjen ja kategorioiden kahleista.
4. Nykyisyys, jolle ei ole keksitty vielä nimeä: jotkut ovat alkaneet vähän miettiä, ettei ehkä olekaan niin hauskaa, kun kaikki järkevä keskustelu nihiloituu yhteisten kiintopisteiden puutteeseen...
(Postkolonialismi ei ole edennyt niin pitkälle, että esityksen eurosentrisyyttä pitäisi jotenkin puolustella.)
Tämän lyhyen, karrikoidun ja naivistisen katsauksen Ihmiskunnan Historiaan teille tarjosi
HistoriaGuru
Tuesday, September 11, 2007
Nimien Voima
Olen huomannut, etten kauheasti nauti tytöttelystä. Uudella (työntekijöiltään miesvoittoisella) työpaikallani monet tyypit eivät jaksa muistaa/käyttää nimeäni, vaan olen "tyttö". Eilen yksi kutsui jopa "pirpanaksi", ellen nyt ihan väärin kuullut. No joo, mikäs tuossa, mutta minut olisi varmaan tehokkaammin saanut kutsuttua seinän takaa ihan kasteessa saamallani nimellä. Identifioidun siihen näet paljon voimakkaammin kuin "pirpanaan", joten reaktioaikakin olisi lyhyempi.
Njaa, jos asia jatkossakin vaivaa, niin täytynee alkaa huomautella, että nimeni on kyllä Se-ja-se. Pahimmassa tapauksessa pitänee painattaa T-paitoja, joka viikonpäivälle erivärinen.
MAANANTAI: Mulla on nimi ja se nimi on *****.
TIISTAI: Mulla on edelleenkin nimi ja se on *****.
KESKIVIIKKO: Nimi on *****, ihan helppo ja tavallinen!
TORSTAI: Nimi oli *****, koita nyt muistaa.
PERJANTAI: *****, prkle!!!
LAUANTAI: Ja myös viikonloppuisin nimeni on *****.
Yksi tyyppi töissä otti heti asiakseen oppia nimeni. Minut tavattuaan pahoitteli hetken päästä, että ehti jo unohtaa nimeni, kysyi sen uudestaan ja on siitä asti muistanut. On kiva kaiken tytöttelyn keskellä kuulla: "Huomenta, *****!" Kyseinen henkilö tervehtii myös muita heidän nimillään. Luullakseni olen joskus erään ystäväni kanssa puhunut siitä positiivisesta vaikutuksesta, jonka voi joskus saavuttaa ihan yksinkertaisesti käyttämällä ihmisen etunimeä tälle puhuessaan.
Asioiden nimeäminen ja nimittely kuvastaa ja muokkaa nimeäjän/nimittäjän ja nimetyn suhdetta. Nimien käyttöön liittyy myös paljon valtakysymyksiä. Ei ole aivan yhdentekevää, miksi muut meitä kutsuvat tai miksi annamme heidän itseämme kutsua.
Njaa, jos asia jatkossakin vaivaa, niin täytynee alkaa huomautella, että nimeni on kyllä Se-ja-se. Pahimmassa tapauksessa pitänee painattaa T-paitoja, joka viikonpäivälle erivärinen.
MAANANTAI: Mulla on nimi ja se nimi on *****.
TIISTAI: Mulla on edelleenkin nimi ja se on *****.
KESKIVIIKKO: Nimi on *****, ihan helppo ja tavallinen!
TORSTAI: Nimi oli *****, koita nyt muistaa.
PERJANTAI: *****, prkle!!!
LAUANTAI: Ja myös viikonloppuisin nimeni on *****.
Yksi tyyppi töissä otti heti asiakseen oppia nimeni. Minut tavattuaan pahoitteli hetken päästä, että ehti jo unohtaa nimeni, kysyi sen uudestaan ja on siitä asti muistanut. On kiva kaiken tytöttelyn keskellä kuulla: "Huomenta, *****!" Kyseinen henkilö tervehtii myös muita heidän nimillään. Luullakseni olen joskus erään ystäväni kanssa puhunut siitä positiivisesta vaikutuksesta, jonka voi joskus saavuttaa ihan yksinkertaisesti käyttämällä ihmisen etunimeä tälle puhuessaan.
Asioiden nimeäminen ja nimittely kuvastaa ja muokkaa nimeäjän/nimittäjän ja nimetyn suhdetta. Nimien käyttöön liittyy myös paljon valtakysymyksiä. Ei ole aivan yhdentekevää, miksi muut meitä kutsuvat tai miksi annamme heidän itseämme kutsua.
Sunday, September 9, 2007
Totuudesta
Äitini ihmetteli tänään, miten ala-asteikäisen pikkusiskoni saama opetus yhtäältä alkuihmisestä (biologia, historia, evoluutio) ja toisaalta ensimmäisistä ihmisistä (Raamatun alkukertomukset, uskonto) menee yhtään yksiin. Myönnän, ettei minulla itsellänikään ole mitään hajua siitä, miten opettajat saavat noin nuoret lapset yhtään hahmottamaan, kuinka monella tasolla asioita voi tarkastella ja käsitellä. Vielä yläkoululaistenkin kanssa se on hyvin hankalaa, ei heistäkään kaikki tajua, että totuudellisuutta on monenlaista.
Päädyin selittämään äidilleni oman näkemykseni Totuudesta (siis siitä, mikä on Totta). Maailmamme on täynnä kertomuksia, joiden Totuudellisuus määrittyy nähdäkseni kahdesta osatekijästä. Yhtäältä on kertomus itse, stoori, ja kysymys sen paikkansa pitävyydestä: onko tämä (historiallisesti) tapahtunut näin? Toisaalta on kertomuksen sanoma, pointti, ja kysymys sen tarkoituksellisuudesta: mitä tämä selonteko tapahtumista haluaa sanoa ja miksi, entä onko se meille relevantti? Jos esimerkiksi luemme romaanin, voimme hyvin tietää sen olevan täysin jonkun ihmisen mielikuvituksen tuotetta. Stoori ei siis ole Totta. Mutta voimme pitää kertomuksen pointtia (esim. ystävyys on tärkeää, postmoderni ihminen on hukassa itseltään, juutalaiset ovat perseestä jne. jne.) Totena.
Myönnän, että tämän ajattelun varaan varmaan rakentuu aika subjektiivinen kuva Totuudesta. Mutta se auttaa ainakin itseäni ymmärtämään erilaisia uskomuksia. Modernin, ei-fundamentalistisen kristityn ei esimerkiksi tarvitse dissata evoluutioteoriaa juuri tästä syystä: koska tieteellisten teorioiden näkemys ihmisen alkuperästä ja Raamatun luomiskertomus sisältävät erilaisia totuuden siemeniä. Ns. tieteen Totuus piilee sen stoorissa ja pyrkimyksessä selvittää, miten asiat ovat oikeastaan tapahtuneet. Sen pointissa ei ole oikeastaan minkäänlaista Totuutta, koska sillä ei ole pointtia. Ellei sitten pointtina pidetä sitä, ettei pointtia ole, joka kyllä sekin tulee monille kyseeseen. Raamatun luomiskertomuksen Totuus puolestaan on useille juuri sen pointissa, eli tyyliin "Elämä on lähtöisin Jumalasta". Äitiäni selitykseni tuntui kiinnostavan ja jopa auttavan.
Tämä epämääräinen selostus ei käsittele omia uskomuksiani, vain metauskomuksiani. En edes osaa linkittää tätä mihinkään oikeisiin filosofisiin nimiin, termeihin tai keskusteluihin, koska en ole tarpeeksi Lukenut. Toivottavasti tästä sai edes vähän selvää.
Päädyin selittämään äidilleni oman näkemykseni Totuudesta (siis siitä, mikä on Totta). Maailmamme on täynnä kertomuksia, joiden Totuudellisuus määrittyy nähdäkseni kahdesta osatekijästä. Yhtäältä on kertomus itse, stoori, ja kysymys sen paikkansa pitävyydestä: onko tämä (historiallisesti) tapahtunut näin? Toisaalta on kertomuksen sanoma, pointti, ja kysymys sen tarkoituksellisuudesta: mitä tämä selonteko tapahtumista haluaa sanoa ja miksi, entä onko se meille relevantti? Jos esimerkiksi luemme romaanin, voimme hyvin tietää sen olevan täysin jonkun ihmisen mielikuvituksen tuotetta. Stoori ei siis ole Totta. Mutta voimme pitää kertomuksen pointtia (esim. ystävyys on tärkeää, postmoderni ihminen on hukassa itseltään, juutalaiset ovat perseestä jne. jne.) Totena.
Myönnän, että tämän ajattelun varaan varmaan rakentuu aika subjektiivinen kuva Totuudesta. Mutta se auttaa ainakin itseäni ymmärtämään erilaisia uskomuksia. Modernin, ei-fundamentalistisen kristityn ei esimerkiksi tarvitse dissata evoluutioteoriaa juuri tästä syystä: koska tieteellisten teorioiden näkemys ihmisen alkuperästä ja Raamatun luomiskertomus sisältävät erilaisia totuuden siemeniä. Ns. tieteen Totuus piilee sen stoorissa ja pyrkimyksessä selvittää, miten asiat ovat oikeastaan tapahtuneet. Sen pointissa ei ole oikeastaan minkäänlaista Totuutta, koska sillä ei ole pointtia. Ellei sitten pointtina pidetä sitä, ettei pointtia ole, joka kyllä sekin tulee monille kyseeseen. Raamatun luomiskertomuksen Totuus puolestaan on useille juuri sen pointissa, eli tyyliin "Elämä on lähtöisin Jumalasta". Äitiäni selitykseni tuntui kiinnostavan ja jopa auttavan.
Tämä epämääräinen selostus ei käsittele omia uskomuksiani, vain metauskomuksiani. En edes osaa linkittää tätä mihinkään oikeisiin filosofisiin nimiin, termeihin tai keskusteluihin, koska en ole tarpeeksi Lukenut. Toivottavasti tästä sai edes vähän selvää.
Friday, September 7, 2007
Viinaksista Valaistunut
Olimme eilen illalla ystävieni kanssa päättäneet tavata ja juoda. Jonkin muun kaveriporukan kohdalla ryyppyiltama ei kai olisi mikään erityinen juttu, mutta tämä ryhmä on yleensä rakentanut illlanviettonsa esimerkiksi jonkin pelin tai hyvän aterian ympärille, ei niinkään alkoholin. Nyt eräät olivat saaneet mainion idean: juominen olisi tapaamisen teema ja tarkoitus.
Minulla oli aivan upeaa. Jos jotkut kuvittelevat, että henkiset horisontit avartuvat lähinnä jollain psykedeelisillä huumeilla, niin väärässä ovat. Kyllä tuo alkoholikin toimii. Olen harvoin juonut noin paljon. Kokemus oli suoraan sanottuna vapauttava. Olen nyt kolmatta viikkoa uudessa työssä, josta minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta. Operoin siis jatkuvasti suorituskykyni äärirajoilla, hitaasti ja kömpelösti, jopa virheitä tehden. Tästä ja muistakin syistä johtuen ovat olleet hermot kireällä.
Ei muuta kuin huolet unholaan ja promilleja vereen. Erityisen dekadentin tilanteesta teki osaltani se, että tänä aamuna työt alkoivat seitsemältä. Sain siitäkin jotain kieroa tyydytystä. Sänkyyn kahden ja kolmen välillä, ylös vähän ennen kuutta. Olo oli yllättävän virkeä. Hissiä odotellessani minulla oli tunne, että vaikka kuinka kuvittelen olevani melko tiedostava ihminen, joka ymmärtää vaihtoehtonsa, niin olen jo jonkin aikaa (vai aina?) tasapainoillut niin kapealla elämäntiellä, että ihan ahdistaa. Alkoholin suoma huolettomuus ja muutamat sanotut asiat saivat minut tuntemaan, että hei, minä olen minä, ja minulla on valinnanvaraa.
Lisää tällaista, kiitos! Taidan ruveta alkoholistiksi.
Minulla oli aivan upeaa. Jos jotkut kuvittelevat, että henkiset horisontit avartuvat lähinnä jollain psykedeelisillä huumeilla, niin väärässä ovat. Kyllä tuo alkoholikin toimii. Olen harvoin juonut noin paljon. Kokemus oli suoraan sanottuna vapauttava. Olen nyt kolmatta viikkoa uudessa työssä, josta minulla ei ole minkäänlaista aiempaa kokemusta. Operoin siis jatkuvasti suorituskykyni äärirajoilla, hitaasti ja kömpelösti, jopa virheitä tehden. Tästä ja muistakin syistä johtuen ovat olleet hermot kireällä.
Ei muuta kuin huolet unholaan ja promilleja vereen. Erityisen dekadentin tilanteesta teki osaltani se, että tänä aamuna työt alkoivat seitsemältä. Sain siitäkin jotain kieroa tyydytystä. Sänkyyn kahden ja kolmen välillä, ylös vähän ennen kuutta. Olo oli yllättävän virkeä. Hissiä odotellessani minulla oli tunne, että vaikka kuinka kuvittelen olevani melko tiedostava ihminen, joka ymmärtää vaihtoehtonsa, niin olen jo jonkin aikaa (vai aina?) tasapainoillut niin kapealla elämäntiellä, että ihan ahdistaa. Alkoholin suoma huolettomuus ja muutamat sanotut asiat saivat minut tuntemaan, että hei, minä olen minä, ja minulla on valinnanvaraa.
Lisää tällaista, kiitos! Taidan ruveta alkoholistiksi.
Wednesday, August 29, 2007
Vanha ja väsynyt Viisaus
Kun keskustelua käydään yömyöhään, väsyneinä ja hieman kärttyisinäkin, niin sanoihin ja ilmaisutapoihin tulee jumituttua joskus hieman liikaakin. Sitten toinen käyttää ohimennen sanaa viisas, ja yhtäkkiä tajuan, etten liiemmin välitä koko sanasta. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa?
Enää en ole yhtä väsynyt kuin tuolloin, mutta silti jäin pohtimaan tuota sanaa ja konseptia. Miten sitä käytetän ja mitä tällä käytöllä tahdotaan saavuttaa? Joskus nuorena ja innokkaana varmaan oikein rakastin sanaa ja heittelin sitä sinne ja tänne. Kirjekaverini oli ikäisekseen kypsä ja analyyttinen, hän oli siis viisas. Joillain henkilöillä oli syvällisiä ajatuksia ihan kirjoiksi ja jopa uskonnoiksi asti, viisaita kaikki. Mutta vanhetessani sanalliset viisaudet ovat jotenkin menettäneet erikoisasemaansa. Olen huomannut, että luonto voi puhutella siinä missä kirjakin. Ja eikö kuvataidekin voi olla viisasta?
Mutta edelleen jää hämäräksi se, miksi tuota sanaa ylipäätään käytetään. Jos joku sanoo toisesta, että tämä on viisas, tarkoittaako se mitään sen kummempaa, kuin että hän on samaa mieltä tämän kanssa tai että jokin toisen sanoissa/tekemisissä tavoitti ja puhutteli? Tuohan taas on ihan tavallista, jossain mielessä jopa arkipäiväistä vuorovaikutusta ihmisten välillä. Onko tarpeen mystifioida tai transsendentoida se joksikin Viisaudeksi?
Vielä kiinnostavampaa on, jos joku kutsuu itseään viisaaksi. Olen kai jotenkin suomalaisen itsensä vähättelemisen rampauttama, mutta jotenkin tulee sellainen olo, ettei niin kovin viisaalla pitäisi olla tarvetta itsekorostukseen. Tai että jotenkin sen viisauden pitäisi loistaa henkilöstä niin itsestään selvästi, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen markkinoida, vaan voisi vaan keskittyä niihin kaikkiin syvällisyyksiin, jotka on viisauden myötä ulottuvilla.
Jos tällä blogilla on yhtään lukijoita, niin olisi tosi kiinnostavaa tietää, mitä te ajattelette viisaudesta.
Enää en ole yhtä väsynyt kuin tuolloin, mutta silti jäin pohtimaan tuota sanaa ja konseptia. Miten sitä käytetän ja mitä tällä käytöllä tahdotaan saavuttaa? Joskus nuorena ja innokkaana varmaan oikein rakastin sanaa ja heittelin sitä sinne ja tänne. Kirjekaverini oli ikäisekseen kypsä ja analyyttinen, hän oli siis viisas. Joillain henkilöillä oli syvällisiä ajatuksia ihan kirjoiksi ja jopa uskonnoiksi asti, viisaita kaikki. Mutta vanhetessani sanalliset viisaudet ovat jotenkin menettäneet erikoisasemaansa. Olen huomannut, että luonto voi puhutella siinä missä kirjakin. Ja eikö kuvataidekin voi olla viisasta?
Mutta edelleen jää hämäräksi se, miksi tuota sanaa ylipäätään käytetään. Jos joku sanoo toisesta, että tämä on viisas, tarkoittaako se mitään sen kummempaa, kuin että hän on samaa mieltä tämän kanssa tai että jokin toisen sanoissa/tekemisissä tavoitti ja puhutteli? Tuohan taas on ihan tavallista, jossain mielessä jopa arkipäiväistä vuorovaikutusta ihmisten välillä. Onko tarpeen mystifioida tai transsendentoida se joksikin Viisaudeksi?
Vielä kiinnostavampaa on, jos joku kutsuu itseään viisaaksi. Olen kai jotenkin suomalaisen itsensä vähättelemisen rampauttama, mutta jotenkin tulee sellainen olo, ettei niin kovin viisaalla pitäisi olla tarvetta itsekorostukseen. Tai että jotenkin sen viisauden pitäisi loistaa henkilöstä niin itsestään selvästi, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen markkinoida, vaan voisi vaan keskittyä niihin kaikkiin syvällisyyksiin, jotka on viisauden myötä ulottuvilla.
Jos tällä blogilla on yhtään lukijoita, niin olisi tosi kiinnostavaa tietää, mitä te ajattelette viisaudesta.
Sunday, August 26, 2007
Toiveikas Paniikkikohtaus
Kaupungissa on yö, en silti tähtiä nää
Ei tähdet tuhannet tuikikkaan, ne taakse harmaiden harsojen jää
Viikonloppuuni on kuulunut epämääräistä hermostuneisuutta ja paniikinomaisia tuntemuksia, sydämen tykytystä ja epäsäännöllistä hengitystä. Vastapainoksi sain viime yönä ihailla upeinta tähtitaivasta, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Kaupungin valot ja pakokaasut eivät olleet häiritsemässä näkyvyyttä, joten öinen taivas oli kaunis ja rauhaisa.
Sanotaan, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa. Törmäsin kuitenkin sellaiseen ongelmaan, että on hyvin vaikea keksiä mitään pyydettävää seisoessaan pää kenossa äärettömyyttä ihaillen. Silloin tuntuu jotenkin turhalta alkaa toivein hankkimaan taikauskoisia takuita terveydelleen, menestykselleen tai ihmissuhteilleen. Pienen polttavan ikuisuuden ajan ainut tarpeellisen oloinen asia on, että saa seistä, katsoa ja kokea.
Tuli mieleen tuo Sonja Lumpeen aikoinaan esittämä euroviisu, jota alussa siteerasin (vuosi 1985, sanat Veli-Pekka Lehto, sävel Petri Laaksonen, sijoitus 9.) Tässä kertosäe:
Eläköön elämä ja yö
Eläköön tumma taivas ja tähtien vyö
Toivo kanssani ettei tähti tähteä lyö
Sitä sielujen sympatiaa, josta isoisä kertoi sitä tarvitsee maa
Jotta maailman lapset tähtiä katsella saa
Riimittely on tuota tavallista iskelmätasoa (kuu-luu-puu), mutta sanoma on kaunis: se, mitä täällä tarvitaan, on tarpeeksi keskinäistä rauhaa ja ymmärrystä, että me kaikki voimme jatkaa tähtiin tuijottelua. Tähtiähän olemme itsekin, niin kuin tässä laulussa mielestäni viitataan ja monaalla muuallakin sanotaan.
Ei tähdet tuhannet tuikikkaan, ne taakse harmaiden harsojen jää
Viikonloppuuni on kuulunut epämääräistä hermostuneisuutta ja paniikinomaisia tuntemuksia, sydämen tykytystä ja epäsäännöllistä hengitystä. Vastapainoksi sain viime yönä ihailla upeinta tähtitaivasta, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Kaupungin valot ja pakokaasut eivät olleet häiritsemässä näkyvyyttä, joten öinen taivas oli kaunis ja rauhaisa.
Sanotaan, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa. Törmäsin kuitenkin sellaiseen ongelmaan, että on hyvin vaikea keksiä mitään pyydettävää seisoessaan pää kenossa äärettömyyttä ihaillen. Silloin tuntuu jotenkin turhalta alkaa toivein hankkimaan taikauskoisia takuita terveydelleen, menestykselleen tai ihmissuhteilleen. Pienen polttavan ikuisuuden ajan ainut tarpeellisen oloinen asia on, että saa seistä, katsoa ja kokea.
Tuli mieleen tuo Sonja Lumpeen aikoinaan esittämä euroviisu, jota alussa siteerasin (vuosi 1985, sanat Veli-Pekka Lehto, sävel Petri Laaksonen, sijoitus 9.) Tässä kertosäe:
Eläköön elämä ja yö
Eläköön tumma taivas ja tähtien vyö
Toivo kanssani ettei tähti tähteä lyö
Sitä sielujen sympatiaa, josta isoisä kertoi sitä tarvitsee maa
Jotta maailman lapset tähtiä katsella saa
Riimittely on tuota tavallista iskelmätasoa (kuu-luu-puu), mutta sanoma on kaunis: se, mitä täällä tarvitaan, on tarpeeksi keskinäistä rauhaa ja ymmärrystä, että me kaikki voimme jatkaa tähtiin tuijottelua. Tähtiähän olemme itsekin, niin kuin tässä laulussa mielestäni viitataan ja monaalla muuallakin sanotaan.
Every man and woman is a star
- Aleister CrowleyTyttö, sinä olet tähti,
ja loistat vielä, loistat meille vielä.
Poika, sinä olet tähti,
ja loistat niin kuin Venus aamulla on kaunein
- Kauko Röyhkä
Tässä sievistelevää henkihömppää hengen pitimiksi. Voimia alkavalle
viikolle,
toivottaapi IskelmäGuru
Friday, August 24, 2007
Synkin Salaisuus
Laitoksellani on eräs professori, jonka inhimillisessä elämänviisaudessa ja lupsakassa murteessa sielu oikein lepää. Kerran luennolla tämä professori sanoi, että hänen mielestään häpeä saattaa hyvinkin olla tunteista kaikkein tuhoisin. Hänen teoriansa mukaan monet muut ikäviä tekoja motivoivat tunnetilat ovat usein häpeän liitennäisiä tai seurannaisia: syyllisyys, masennus, aggressio, tarve salailuun ja toisten kaltoinkohteluun ja niin edespäin. Ei tuota varmastikaan voi minään ehdottomana totuutena pitää, mutta kyllä siinä jotain ajattelemisen aihetta on.
Mitä me sitten häpeämme? Väittäisin, että monellakaan meistä ei ole vaikuttavia luurankoja kaapissaan: ei mitään kovinkaan rikollisia tai edes valtavirrasta poikkeavia tapahtumia menneisyydessään tai piirteitä luonteessaan/elämäntyylissään. Nuoruuden erheet ja muut hairahdukset usein pikemminkin nolottavat kuin hävettävät. Niistä saattaa jopa löytyä uuteen henkilöön tutustuttaessa hauskaa jutunjuurta. Ehkä tällaiset verbaaliset paljastukset pelottavat meitä loppujen lopuksi kaikkein vähiten...
Mitä enemmän käytännössä lähennymme jotakuta kanssaihmistä, sitä paljaammiksi tulemme tekojemme suhteen. Jos vietän paljon aikaa jonkun kanssa, tämä henkilö tulee näkemään kaikki oudot pikku tapani ja epämääräiset kummallisuuteni, joille ei ole olemassa minkäänlaisia rationaalisia perusteita. Ehkä juuri näissä lukemattomissa tarkoituksellinen toiminnan väliin jäävissä pikku tavoissa ja tempauksissa asuu sellainen osa meitä, jonka hyväksytyksi tulemisesta olemme häpeään asti huolissamme? Mitä toinen minusta ajattelee nähdessään minut silloin, kun en itse ajattele, en toimi miettien, miltä toimintani vaikuttaa?
Sitten kun toisen kanssa on edetty tarpeeksi läheiseen kanssakäymiseen tulee esiin yksi Synkimmistä Salaisuuksista: millainen olen silloin, kun oloni on kaikkein pahin. Äärimmäisyyksiinsä asti haastettu mielenrauha tuo uskoakseni monissa meistä esiin sellaista, jota emme tosiaankaan haluaisi kenen tahansa näkevän. Silloin astuvat peliin itsekkäimmät defenssimme ja surkeimmat selviytymisyrityksemme. Olemme huonoin versio itsestämme.
Olen menneisyydessäni syyllistynyt pariin sellaiseen vastuuttomuuteen tahi ajattelemattomuuteen, joista en ihan älyttömän mielelläni puhu. Silti voisin jakaa ne ystävien kanssa, jos sellaiseen joskus olisi joku motiivi. Lisäksi varastin kerran irtokarkin kaupan laarista, mutta siitä tuskin saa mitään Ocean's Elevenin vertaista veijaritarinaa. Minun Synkin Salaisuuteni on nimenomaan se, millainen olen, kun voin todella, todella huonosti. Olen varjellut salaisuuttani hyvin. Monet läheiset ovat sen varmasti ainakin jossain määrin tunteneet nahoissaan, mutta oikeastaan vain yksi ihminen on kyennyt osoittamaan sen tylysti sormellaan. Kiehtovaa sinänsä, että juuri tuon tyypin kanssa minulla on meneillään tämänhetkisen elämäni intensiivisin ihmissuhde. Mikä on syy ja mikä seuraus? Pystyykö hän osoittelemaan sormella, koska on niin läheinen, vai onko hän niin läheinen, koska pystyy osoittelemaan sormella?
Millainen sitten olen huonoimmillani eli mikä on Synkin Salaisuuteni? En aio tässä kertoa, ähäkutti. Ylpeyteni ei taida sallia, eikä ylpeyteni tosiaankaan ole mikään hyvin varjeltu salaisuus.
Mitä me sitten häpeämme? Väittäisin, että monellakaan meistä ei ole vaikuttavia luurankoja kaapissaan: ei mitään kovinkaan rikollisia tai edes valtavirrasta poikkeavia tapahtumia menneisyydessään tai piirteitä luonteessaan/elämäntyylissään. Nuoruuden erheet ja muut hairahdukset usein pikemminkin nolottavat kuin hävettävät. Niistä saattaa jopa löytyä uuteen henkilöön tutustuttaessa hauskaa jutunjuurta. Ehkä tällaiset verbaaliset paljastukset pelottavat meitä loppujen lopuksi kaikkein vähiten...
Mitä enemmän käytännössä lähennymme jotakuta kanssaihmistä, sitä paljaammiksi tulemme tekojemme suhteen. Jos vietän paljon aikaa jonkun kanssa, tämä henkilö tulee näkemään kaikki oudot pikku tapani ja epämääräiset kummallisuuteni, joille ei ole olemassa minkäänlaisia rationaalisia perusteita. Ehkä juuri näissä lukemattomissa tarkoituksellinen toiminnan väliin jäävissä pikku tavoissa ja tempauksissa asuu sellainen osa meitä, jonka hyväksytyksi tulemisesta olemme häpeään asti huolissamme? Mitä toinen minusta ajattelee nähdessään minut silloin, kun en itse ajattele, en toimi miettien, miltä toimintani vaikuttaa?
Sitten kun toisen kanssa on edetty tarpeeksi läheiseen kanssakäymiseen tulee esiin yksi Synkimmistä Salaisuuksista: millainen olen silloin, kun oloni on kaikkein pahin. Äärimmäisyyksiinsä asti haastettu mielenrauha tuo uskoakseni monissa meistä esiin sellaista, jota emme tosiaankaan haluaisi kenen tahansa näkevän. Silloin astuvat peliin itsekkäimmät defenssimme ja surkeimmat selviytymisyrityksemme. Olemme huonoin versio itsestämme.
Olen menneisyydessäni syyllistynyt pariin sellaiseen vastuuttomuuteen tahi ajattelemattomuuteen, joista en ihan älyttömän mielelläni puhu. Silti voisin jakaa ne ystävien kanssa, jos sellaiseen joskus olisi joku motiivi. Lisäksi varastin kerran irtokarkin kaupan laarista, mutta siitä tuskin saa mitään Ocean's Elevenin vertaista veijaritarinaa. Minun Synkin Salaisuuteni on nimenomaan se, millainen olen, kun voin todella, todella huonosti. Olen varjellut salaisuuttani hyvin. Monet läheiset ovat sen varmasti ainakin jossain määrin tunteneet nahoissaan, mutta oikeastaan vain yksi ihminen on kyennyt osoittamaan sen tylysti sormellaan. Kiehtovaa sinänsä, että juuri tuon tyypin kanssa minulla on meneillään tämänhetkisen elämäni intensiivisin ihmissuhde. Mikä on syy ja mikä seuraus? Pystyykö hän osoittelemaan sormella, koska on niin läheinen, vai onko hän niin läheinen, koska pystyy osoittelemaan sormella?
Millainen sitten olen huonoimmillani eli mikä on Synkin Salaisuuteni? En aio tässä kertoa, ähäkutti. Ylpeyteni ei taida sallia, eikä ylpeyteni tosiaankaan ole mikään hyvin varjeltu salaisuus.
Wednesday, August 22, 2007
Tervetuloa
Minulla on tapanani silloin tällöin pelätä mielenterveyteni puolesta. En tiedä, kuinka monen muun ihan arkiseen kokemukseen kuuluu ajoittain huoli, että ehkä päässä pian ihan yksinkertaisesti napsahtaa. No eihän siellä tietenkään mikään noin vain napsahda (paitsi ehkä suoni sitten joskus vanhempana). Jotkut läheisetkin ovat tolkuttaneet, ettei siellä mikään napsahda, jotenkin sillä tapaa tahdostani huolimatta. Se ei hankalimpina hetkinä auta, vaan sen sijaan alan pelätä, että entä jos minä sitten tahdonkin, että siellä napsahtaa. Tuo nyt taas on niin toivottoman ristiriitaista, ettei sitä kannata tässä edes sen pidemmälle pohtia.
Sitä vain tulee sitten pohdittua, että mikä on se jokin Minimi (onnea tai mielenrauhaa), joka minun pitäisi elämässäni tavoittaa, että voisin olla tyyni mielenterveyteni suhteen. Sellaista kun viimeksi pohdin, niin tuli mieleen, että netti on täynnä kaikenlaisia spirituelleja, jotka suoltavat ilmoille omia näkemyksiään itsestään ja muista ihmisestä, omasta ja muiden henkisestä kehityksestä sekä kaikesta aihetta liippaavasta. Päätin, että minäkin haluan pulista julkisesti, kuinka persechakraa kutkuttaa ja mitä mieltä olen ihmiskunnan henkisestä suunnasta. Tervetuloa kuulemaan tavismaallikon julistusta kaikesta hörhöstä!
Sitä vain tulee sitten pohdittua, että mikä on se jokin Minimi (onnea tai mielenrauhaa), joka minun pitäisi elämässäni tavoittaa, että voisin olla tyyni mielenterveyteni suhteen. Sellaista kun viimeksi pohdin, niin tuli mieleen, että netti on täynnä kaikenlaisia spirituelleja, jotka suoltavat ilmoille omia näkemyksiään itsestään ja muista ihmisestä, omasta ja muiden henkisestä kehityksestä sekä kaikesta aihetta liippaavasta. Päätin, että minäkin haluan pulista julkisesti, kuinka persechakraa kutkuttaa ja mitä mieltä olen ihmiskunnan henkisestä suunnasta. Tervetuloa kuulemaan tavismaallikon julistusta kaikesta hörhöstä!
Subscribe to:
Posts (Atom)