Kävelen rappuja ylös ja huomaan toistelevani pääni sisällä mantramaisesti: "Syyllisyys - syyllisyys - syyllisyys - syyllisyys -". Olen tuntenut niin suurta syyllisyyttä siitä, miten sekaisin olen elämäni saanut, sotkien läheistenkin asioita siinä samalla. Sitten kuulen Tuusulan koulusurmasta. Työpaikalla keräännytään säännöllisesti radion ääreen kuuntelemaan tuoreimpia uutisia. Ihmiset puistelevat päätään. Minä mietin, kuinka pieniä omat sotkuni ovat, kuinka naurettavan paljon käytän energiaa niiden murehtimiseen. Aiempi syyllisyys korvaantuu uudella.
Tätä kestää hetken. Huomaan itsessäni myös tiettyä kieroa tyydytystä siitä, että ainakaan minun sotkuni eivät vaadi verokseen ihmishenkiä. Sitten alan kokea syyllisyyttä siitä, että otan oikeudekseni käyttää tuolla tapaa sisäisissä prosesseissani tapahtumaa, joka on oikeasti muuttanut joidenkin ihmisten elämän helvetiksi, eikä siihen verrattuna todellakaan kosketa minun todellisuuttani. Aivan outo syyllisyyden laji. Ihan kuin asian ajatteleminen ja kokeminen omalta kannaltani veisi jotain pois joltain muulta. Enhän suinkaan tuki kriisipuhelimien linjoja tai mitään. Se olisikin hupaisa ajatus: "Hei, mua ahdistaa, kun mulla on ollu sellasta identiteettikriisiä nyt ja ihmisuhdesotkuja, joiden takia olen ollut ihan rikki, niin sitten kun se yks oikeesti ampu siellä niitä ihmisiä hajalle... niin mulla on hei jotenkin tosi syyllinen olo."
Syyllisyysrakennelmien monimuotoisuus ja dynaamisuus voisi olla melkein ihastuttavaa, ellei kyseinen tunne olisi niin ikävä ja vaikeasti käsiteltävä.
Työkavereista parillakin on nyt kuolema aika lähellä arkitodellisuutta. Maailma on harmaa ja liput puolitangossa. Lidlin värittömään seinään on joku spreijannut isoin kirjaimin kysymyksen: "Miksi aina harmaata?!?!". Se on yritetty peittää maalaamalla päälle - harmaalla tietenkin. Teksti näkyy silti edelleen, hieman harmaampana kuin itse seinä. Sitäkö tämä maailma nyt sitten on... harmaan eri sävyjä?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment