Syyt ja Seuraukset

Oletetaan, että on olemassa nuori nainen, jolla on huonosti voidessaan taipumus toimia kaikkea muuta kuin hallitusti ja ajatuksella. Oletetaan, että tämä taipumus on joissain elämänvaiheissa manifestoitunut niin kärjekkäänä, että kyseisen nuoren naisen tasapaino on järkkynyt hänen joutuessaan pohtimaan, voiko ylipäätään luottaa itseensä tai kuvitella omaavansa minkäänlaista itsekontrollia tai elämänhallintaa. Kuvitellaanpa sitten vielä, että selvitessään suurimmasta hämmennyksestä ja luoviessaan takaisin tasapainoisempaan suuntaan tämä nuori nainen huomaa löytävänsä toiminnalleen edes jonkinlaisia syitä ja kykenevänsä retrospektiivisesti sanoittamaan kaikenlaista, joka aiemmin jätti hänet mykäksi.

Kysymys kuuluu: onko tällainen syiden löytäminen jälkikäteen rakentavaa ja mielekästä elämänsä narratiivin luomista vai vain petollista ja valheellista tekojensa oikeuttamista ja järkiperäistämistä?

Minulle on väitetty, että Syyt eivät oikeasti edellä Seurauksia, vaan ne keksitään jälkikäteen. Ihmisen ainoa motiivi olisi siis yksinkertaisesti se, että hän haluaa tehdä jotain, haluaa kokea tämän asian eikä tuota. Kaikki Syyt kerätään kokoon jotenkin keinotekoisesti haluamisten ja tekemisten jälkeen. Itsestäni tuo on kuitenkin liian helppoa: ei kaikki ole redusoitavissa jollekin 'ku mä nyt vaan halusin' -tasolle. Tai onhan se hyvinkin, mikäs minua estäisi, mutta minusta haluamisille on nähtävissä myös syitä. Miksi ihminen haluaa kokea tämän asian, muttei tuota toista? Toisaalta minulle on myös väitetty, että miksi-kysymykset ovat rasittavia ja jopa jotenkin hengellisesti vahingollisia, koska ne rajoittavat ihmisen vapaata ja mahdollisimman vilkasta virtausta. No, minä olen analyyttinen, vastuuntuntoinen ja introspektioon taipuvainen yksilö, joten sanon: paskaa tuollainen New Age -hihhulointi, jossa muka henkisen kehittyneisyyden varjolla luistetaan asioiden tutkailuista ja käsittelystä.

Minun on kuitenkin annettava kunniaa tuollaisen lähestymistavan tinkimättömyydelle. Kaikessa yksioikoisuudessaan se saattaa tuoda esille asioiden pohjimmaisen tilan, sen mihin kaikki kärjistyy: ei selityksiä, teit valinnan, halusit yhtä etkä toista ja sillä selvä. En silti edelleenkään ole yhtään vakuuttunut, etteikö haluamisille olisi syitä ja etteivätkö ne olisi pohdinnalla tavoitettavissa ja etteikö siitä saattaisi olla ihmiselle hyötyä (ainakin mielenterveys pysyy paremmin kasassa, kun pyrkii näkemään toiminnassaan jotain... niin, mieltä). Ehkä vastaus aiempaan kysymykseen on siis: selitysten etsiminen voi olla kumpaa vain, rakentavaa narratiivin luomista tai petollista selittelyä. Ero piilee kai löydettyjen syiden totuudenmukaisuudessa.

Seuraava kysymys kuuluu: kuka määrittää syiden totuudenmukaisuuden?

Loppupeleissä se on kai aina tehtävä itse. Tietysti muut voivat antaa mielipiteensä, joskus kovin kärkkäänkin sellaisen. Toisaalta voi olla, että löydät itsesi tilanteesta, jossa ehkä jotain selitettävää olisi, mutta tehty vahinko on sitä luokkaa, ettei vastapuolta enää jaksa selityksesi kiinnostaa. Katoaako silloin myös selittämisen tarve ja velvollisuus? Ei kai sentään. Onhan se hyvä tehdä jo itsensä takia. Ja niiden muiden ihmisten, jotka elämääsi jäävät tai siihen myöhemmin tulevat, sillä voit oppia virheistäsi (ja mikset myös antaa itsellesi kunniaa niistä asioista, jotka teit oikein, jos nyt perin positiivisiksi heittäydytään). Saatikka sitten, jos sattuu uskomaan johonkin itseään korkeampaan tahoon tai voimaan. Sellaisen luulisi automaattisesti herättävän intoa löytää merkityksiä ja mieltä omasta olemisestaan, totuutta rakastaen ja vaalien.

Siispä Dr. Philin sanoin: "Be the star in your own life", eli luo sitä rakentavaa narratiivia, mutta "Get real", eli tee sitä mahdollisimman totuudenmukaisesti. Olisiko tässä kaikessa korniudessaan jotain itua?

Lepertelemään Kelpaamaton [Vuokralla-remix]

Minuutit tuntuvat pitkiltä, kun tulee vuokrayksiöönsä ja pystyy hetken vain istumaan runkopatjalla ajatuksissaan kämmeniään tuijotellen. Mieli hakee jotain, tuskin se tietää itsekään mitä. Ehkä selitystä sille, miksi tuntuu, että olisi pitänyt jotain, mikä sitten jäi. Ehkä ratkaisua siihen, miten asian voisi korjata. Ehkä arviota siitä, onnistuiko vaivaannuttamaan toisenkin sillä, millä ikinä sitten saikin itsensä hämmentymään.

I should tell you I'm disaster
I forget how to begin it...
Who knows where                                            - Rent
Who goes there
Who knows
Here goes...

Jumituksen ja tuijottelun jälkeen mieli kulkeutuu tutun perusmotiivin luo. Kyse on jälleen kerran pelosta, siitä elämäni keskellä kohoavasta kylmästä, metallisesta tangosta, jonka ympärille säälittävä todellisuuteni kietoutuu nöyrästi ja notkeana kuin hakattu, huumehouruinen strippari.

Mitä sitä olisi taas uskaltanut sanoa? Jotain kannustavaa muka? Kuka minä olen ketään mihinkään kannustamaan. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, olenko koskaan lunastanut yhtäkään elämäni aikana lausumistani kannustavista sanoista, en niistä yleisesti maailmaa koskevista, enkä todellakaan niistä itseäni koskevista.

Vuokralainen
muistaa maksaa vuokransa
Vuokralainen
pitää kämpän puhtaana                 - Zen Cafe: Vuokralainen
Vuokralainen
kulkee hiljaa rapussa
Vuokralainen
yöllä kahdelta.

On olemassa kaikenlaisia taikasanoja. Sanoja, jotka ovat niin latautuneita, että niiden vaikutus on kiistämätön, jopa kaikessa epämääräisyydessään. Itse kieli on taikuutta, mikä tahansa sana oikeassa yhteydessä äärimmilleen latautunut. Tiedän. Osaan taikoa. Masennuksen hellittäessä myös synkän sanattomuuden huntu raottuu ja muistan taas: sanojen taitaminen voi sitoa kielen yhtä tehokkaasti kuin puhekyvyttömyys. Magiastaan on kannettava vastuu.

Hei, älä koskaan ota runoilijaa
luoksesi asumaan.
Se salaa surujaan kantaa                 - Miljoonasade: Runoilija
ja niitä nurkkiisi piilottaa.
Ja se on ainoa vuokra, jonka runoilijalta saa.

Teot ne vasta vaarallisia ovat. Pelko kulkee niistä jokaisen kantapäillä. Pelkään pilaavani jotain. Kun on hidas saa koko ajan henki kurkussa kammota liikkuvansa liian nopeasti. Kyllä, se on ristiriitaista. Kaikki on. Siksi minkäänlainen helposti hahmotettava itseilmaisu on itsensä väkivaltaista pilkkomista paloihin. Tulen ajatelleeksi sitä yhtä ainutta henkilöä, jolle olen koskaan kokenut kyenneeni esittämään itseni edes välttävänä kokonaisuutena. Soitan hänelle, mutta kiire, kiirehän sillä on. Aika juoksee, minä en. Minä seison käsilläni seinää vasten.

Satoi kun tv:tä illalla katsoin
Verkossa vuokran ja laskuni maksoin
Nukahdin myöhään ja odotin sua kai silloinkin
aiemmin.
                                                             - Anna Eriksson: Aiemmin
Ei suuntaa, ei paikkaa
ei läheltä toisen voi kotia löytää, luulin aiemmin.
Ei suuntaa, ei paikkaa
koleat tuulet vain sivuja kääntää, luulin aiemmin.

Minuutit tuntuvat pitkiltä, kun kiroan jälleen kerran kodittomuuttani. Ihmiset ovat paikkoja, joissa on liian helppo siipeillä. Joitain hetkiä jossa kussa, sitten olen taas jossain muualla. Ei koskaan kokonaan missään, aina vain osittain. Haluaisin olla joskus kokonaan jossain - sisustaa, tilata lehtiä, tietää minne palata seikkailuista ja painajaisista. Ehkä silloin voisin omistaa sanat, joilla magiaani harjoitan.

But if my life is for rent and I don't learn to buy
Well I deserve nothing more than I get            - Dido: Life For Rent
Cos nothing I have is truly mine.

Hän tekee minut hulluksi, ajattelen. Siinäkin on eräs rimpsu taikasanoja, jotka ääneen lausuttuina voisivat saada aikaan yhtä tai toista. Pään sisällä lausuttuina ne saavat aikaan vain katkeransuloisen huvittuneisuuden: njaa, sen hulluksi tekemisen osaisin kyllä ihan itsekin, en minä siihen ole koskaan ketään toista kaivannut. Turhauttaa ja tekee mieli lyödä ja potkia seiniä, mutta se sattuisi liikaa, koska kädet ja jalat ovat kipeytyneet käsilläseisonta harjoituksista.

Minä pystyisin, mutta pelkään. Elämäni ei taivu musikaaliksi.

There's only now
There's only here
Give in to love
Or live in fear                                     - Rent
No other path
No other way
No day but today...

Kauhistuttavia Asioita

Kun hehkuva intohimo haipuu hyytäväksi halveksunnaksi,
kun polttava vihaisuus vaihtuu koleaksi katkeruudeksi,
kun säkenöivä suru jäätyy viileäksi yksinäisyydeksi.

Kun kuumasta tulee kylmä.

Itsesäälinen aatos pelosta

Tässä maailmassa on niin monia asioita, joita pelätä. Sitä voi pelätä esimerkiksi satuttavansa jotakuta, josta välittää, epäonnistuvansa tehtävissä, jotka itselle on uskottu, tai huomaavansa, että on kykenemätön motivoitumaan minkäänlaiseen rakentavaan itsekehitykseen. Ja sitä voi tulla illalla kotiin ja tajuta koko päivän surreensa sitä, kuinka on satuttanut läheisiään, sekoilleensa töissä ja onnistuneensa jälleen olemaan laiminlyövä ja saamaton opintojensa suhteen. Sitten ei olekaan jäljellä paljon muuta pelättävää, kuin että itkee itsensä loppuun.

Suru

Eilen ja tänään olen ollut surullinen. Jostain syystä halusin kirjoittaa sen tänne, mahdollisesti jonkinlaisena selityksenä eilisille alavireisille värssyille. Surulla ei välttämättä ole edes mitään tiettyä syytä tai tarkkaa kohdetta, joten en oikein tiedä, mitä sen kummempaa tai enemmän voisin kuvitella siitä kertovani. Ehkä voisin kertoa mahdollisille lukijoille (ja samalla vakuutta itselleni), että se on ihan ok. Enhän ole edes kauhean ahdistunut. Suru on ollut yksi tunne-elämäni peruskomponenteista niin kauan kuin muistan. Minulla on eräs vahva lapsuudenmuisto (eräs varhaisimmistani), johon jostain syystä palaan aina silloin tällöin. Löysin talonyhtiömme takapihan reunaa kulkevalta hiekkatieltä kuolleen linnunpoikasen, pienen elottoman lintuvauvan. Höyhenetön, vaaleanpunainen rääpäle oli jotenkin joutunut ulos pesästä, joko emonsa heittämänä tai jonkin muun kohtalonoikun kautta, ja makasi nyt maassa pienine nokkineen ja isoine tummine silmineen, joita peittävät ihopoimut eivät koskaan avautuisi. Tapauksessa oli tietenkin yhtäältä ihan klassista kuoleman idean tunkeutumista lapsenmaailmaan, ja toisaalta jonkinlaista yhtäkkistä kipeää tiedostusta siitä, että maailmassa oli tällaisia asioita, joita ei enää mitenkään voinut korjata tai muuttaa: peruuttamattomia. Luoja tietää, että olen silti kokenut tarvetta yrittää korjata asioita ja ihmisiä, kaikenlaista, ja pyrkinyt siihen jos jonkinlaisella pingottamisella ja pakkomielteilyllä, henkilökohtaisella magialla ja voodoolla. Mutta maailma toimii sillä tapaa, että jotkin asiat ovat vaikutuskykyni ja jaksamiseni tuolla puolen. Se mitä jää jäljelle on suru. Puhdas, suodattamaton suru.

Hän ei asu täällä enää

Vain hetkittäin
kun sulkee silmänsä,
voi jokin tuntua taas tutulta
keskellä kaiken
vieraaksi ja kuvottavaksi käyneen.
Vain silmäluomien takaisessa pimeässä
jotain omaa.

Maan korvessa ja varjoissa

Yöllä sängyssä maatessani ajattelin
kaikkia niitä kertoja,
joina olen nukkunut ihmisten lähellä,
metrien tai senttien päässä
tai jopa ihossa kiinni,
ja unessa tai valveilla eksynyt
omiin yksityisiin painajaisiini,
joihin he eivät voineet tai halunneet
minua seurata.

Keinot ja Tarkoitus

Minulle kuvailtiin toissapäivänä kokemusta, jota en täysin ymmärtänyt. Siinä oli jotain pumpulia, ja keskittymiskyvyn herpaantumista, ja sitten yleistä diggailua sitä kaikkea kohtaan. Kuulosti hirveän herttaiselta, mutta minulla oli sellainen tunne, etten täysin hahmottanut kokonaisuutta. Siis sitä, mikä teki kokemuksesta kohosteisen, ilmeisesti jotenkin uuden ja erilaisen. Huomasinkin jääneeni mielenkiinnolla pohtimaan kyseistä keskustelua, mutta vielä kiinnostuneempana panin merkille omat reaktioni asian tiimoilta.

Minusta jokin ilmiö siis vaikuttaa herttaiselta, vaikken täysin koe ymmärtäväni sitä. Ja mitä minä teen? No minäpä lauon vitsejä! Repertuaarini tuntui koostuvan ei kovin nokkelista, täysin vilpittömän hyväntahtoisista humoristisista kysymyksiä ja sen sellaisista. Kyse ei tosiaankaan ollut pilkkaamisesta, eikä siitä että asia olisi ollut minusta jotenkin naurettava. Päin vastoin, olin selkeästi positiivisessa hengessä kiinnostunut lisäämään omaa ymmärrystäni toisen kokemusta koskien. Ilmeisesti jostain syystä olen kuitenkin taipuvainen tavoittelemaan tätä ymmärrystä pikemminkin epämääräisen vitsailun kuin suorien, vakavien kysymysten avulla.

Ehkä koen, että humoristiset kiertotiet ovat jollain tapaa antoisampi tapa tiedonhankintaan kuin kurttuotsainen tenttaaminen. Tavoittelen tekniikallani kaiketi jonkinlaista keveyttä. Tällä keveydellä on minulle viihteellistä arvoa ja lisäksi kaiken luistaessa hyvin se saattaa myös parhaillaan tarjota keskustelukumppanille rennon ilmapiirin, jossa halutessaan avautua. Tämä visio toteutuu tosin vain optimaalisissa tapauksissa. Riskit ovat suuria. Heittoni saattavat olla viihdyttävän ja rentouttavan sijaan typeriä ja loukkaavia. Niitä kertoja, jolloin olen joutunut ongelmiin sanomisteni suhteen, on valitettavan paljon. Kuitenkin jatkan suunnilleen samalla tyylillä, joten jokin palkinto siihen taitaa liittyä.

Loppupäätelmä: täysin hyväntahtoiset ja vilpittömät motiivit saattavat laukaista minussa käytösmalleja, jotka ovat potentiaalisesti satuttavia ja tuhoisia. Tämä kaikki sai minut pohtimaan, kuinka moni muu asia elämässäni toimii samalla logiikalla, jossa riskaabeleilla keinoilla pyritään positiiviseen lopputulokseen tai hyvillä aikeilla on ikäviä seurauksia. Niitä on varmasti useita. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin:

- Kaikki ne kerrat, jolloin olen ollut hiljaa ja vetäytyvä, koska en ole halunnut satuttaa tai häiritä, ja olenkin vain päätynyt vaikuttamaan ylenkatseelliselta, kylmältä tai loukkaavalta.

- Kuinka nielen turhaumuksen ja tyytymättömyyden tunteita sekä epäreilun kohtelun kokemusta siinä määrin, että olen taipuvainen katkeroitumaan, muuttumaan vittumaiseksi ja lopulta jopa aggressiiviseksi, eikä alkuperäinen idea (suojella toista minun negatiivisilta tunteiltani) todellakaan toteudu, vaan pikemminkin päin vastoin.

- Joskus megalomaaniseksi heittäytyvä vastuuntuntoni, joka pyrkiessään suojelemaan läheisiäni tekeekin heidän elämänsä kurjaksi rajoittamalla heidän vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan ja muuttamalla minut jäykäksi ja äkkivääräksi pakkomieltäilijäksi.

- Ja viimeisenä vaikka jokainen asia, jonka suhteen olen kokenut niin suurta tarvetta tai vastuuta selittää, että olen itse asiassa rationalisoimalla saanut analyysini vain kiertämään sitä keskeistä ydintä tai "bottom linea", jonka vastapeluri itse asiassa tarvitsisi tai ansaitsisi saada tietää.

Listaa voisi varmasti jatkaa loputtomiin. Tämän tosiasian tiedostaminen saattaisi olla masentavaa, mutta tällä hetkellä se tuntuu pikemminkin voimauttavalta. Hyvä niin. Voisin kuitenkin harkita, että joskus ensi kerralla kokeilisin vitsien sijaa niitä suoria, yksioikoisia kysymyksiä, esimerkiksi tyyliin: "Hei, voisitko kuvailla mulle vähän, mitä sä oikein sillä pumpulilla tarkotat, kun se kuulostaa musta kivalta ja kiinnostavalta?"

Luottamus

2.2.2006

Ensinnäkin olen huomannut, että minulla on edelleenkin taipumus vahtia sosiaalista todellisuuttani. Osaanko vieläkään mitään muuta systeemiä kuin sen, jossa minä olen kontrolloija ja kaikki muu kontrolloitavaa?

Toisekseen koen tiettyä sosiaalista epäsuhtaa. Olen ihmisten kanssa tuskattomasti tekemisissä ja minulla on jopa useampi erittäin läheinen ihmissuhde, mutta silti minua vaivaa kokemus siitä, ettei kukaan ymmärrä, mistä minussa on kysymys. ---

Minulle tapahtuu niin paljon, mutta ikään kuin sama asia yhä uudestaan. Päihitän yhdenlaisen tuskan ja löydän uudenlaisen tilalle. Yhtäältä tiedän hyvin, miksi valitsen kivun. Toisaalta olen täysin vakuuttunut, että se on turhaa, sitä ilmankin voi elää ja aiheutan sen itse itselleni. Tuossa suhteessa olen loppujen lopuksi täysin ulalla: Miksi teen niin? Mitä yritän kertoa itselleni tai saavuttaa? Vai yritänkö salata itseltäni jotain? Miksi?

Tajusin tänään, etten kadehdi ihmisiltä oikeastaan muuta kuin heidän helppouttaan. Kaikkea muuta, mitä he ovat, minä voin halutessani olla myös. Mutta sen hintana on vaikeus. Ainut pelastukseni on, että joskus olen sen arvoinen.


6.2.2006

M:lla oli joitain hyviä kysymyksiä. Kun kerroin olevani aika tyttö rakentelemaan muureja [Kelly Clarksonin Because of You tulee juuri radiosta], se kysyi, mitä yritän pitää ulkopuolella niillä muureillani. Vastasin, etten tiedä, mutta että kysymys on hyvä ja että haluan muistaa sen. Olen myöhemmin ajatellut asiaa ja luulen, että muurien tarkoitus on pitää jotain sisällä, osa minusta ehkä, jonka pelkään jakaa maailman kanssa. En tiedä, mikä osa se on, ehkä se on eri osa eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa, eikä sillä ole loppujen lopuksi väliäkään. Keskeistä on, etten anna itseäni kokonaan, antaudu. Ei sillä, ettenkö haluaisi, sillä minä haluan kovasti. Mutta haluan myös, että minua ymmärretään ja arvostetaan. Ja vaikka muurittaminen varmistaa, ettei näin tapahdu - en voi tulla kokonaan ymmärretyksi, jos en paljasta itseäni kokonaan - ja tekee oloni surulliseksi ja yksinäiseksi, niin ainakin kivulle on luonnollinen selitys ja pystyn elämään sen kanssa. Se ei ole mitään verrattuna kipuun, jota kokisin, jos paljastaisin itseni täysin, eikä sitä (minua!) otettaisi vastaan ymmärryksellä, kunnioituksella ja arvonannolla. Musertuisin.


29.6.2007

--- Samalla olen alkanut oppia erinäisiä asioita luottamuksesta. Tarkemmin määriteltynä se on jotain melko yksilökohtaista, totta, mutta yleisesti ottaen sanoisin luottamuksen olevan uskoa siihen, ettei toinen tieten tahtoen ja syyttä suotta satuttaisi. Olen tajunnut, että kyllä minun jotain pitäisi luottamuksesta ymmärtää, haluanhan sitä itsekin. Luottamus on nimittäin sitä (tai ainakin siitä seuraa), ettei tarvitse selitellä itseään, koska toinen uskoo sinun yrittävän parhaasi mukaan hoitaa asiat parhain päin. Tai kyllähän selitykset aina edesauttavat ymmärrystä ja ovat siksi tarpeellisia, mutta tarkoitan, että kun toinen luottaa, niin itseään ei tarvitse _puolustella_, ei olla koko ajan kyseenalaistavassa ilmapiirissä listaamassa syitään ja oikeutuksiaan. Luottamus tarkoittaa siis myös pyrkimystä epäonnistumisten ymmärtämiseen ja - ah, mutta tietenkin - toisen mahdollisuuden saamista/antamista.

LUOTTAMUS = mahdollisuus kehittää ihmisyyttään ymmärtäväisessä ympäristössä

EHDOTON LUOTTAMUS edellyttää EHDOTONTA RAKKAUTTA

P.s. Olen tässä sitäkin miettinyt, että mikä hemmetin syy mulla on tuntea oloni niin perkuleen hylätyksi. Kokemani vastoinkäymiset ovat ihan normaaleja ja niistä toipuminen ja uskalluksen kokoaminen ja luottamuksen jälleenrakentaminen perusosa inhimillistä elämää.


4.1.2008 00:06:49

Noku mä en luota. Siin on aina ollu yks mun isoista kompastuskivistä. Ja osaan epäilyllä ja peloilla nakertaa rikki minkä tahansa päämäärätietoisen ja rakentavan.