Keinot ja Tarkoitus

Minulle kuvailtiin toissapäivänä kokemusta, jota en täysin ymmärtänyt. Siinä oli jotain pumpulia, ja keskittymiskyvyn herpaantumista, ja sitten yleistä diggailua sitä kaikkea kohtaan. Kuulosti hirveän herttaiselta, mutta minulla oli sellainen tunne, etten täysin hahmottanut kokonaisuutta. Siis sitä, mikä teki kokemuksesta kohosteisen, ilmeisesti jotenkin uuden ja erilaisen. Huomasinkin jääneeni mielenkiinnolla pohtimaan kyseistä keskustelua, mutta vielä kiinnostuneempana panin merkille omat reaktioni asian tiimoilta.

Minusta jokin ilmiö siis vaikuttaa herttaiselta, vaikken täysin koe ymmärtäväni sitä. Ja mitä minä teen? No minäpä lauon vitsejä! Repertuaarini tuntui koostuvan ei kovin nokkelista, täysin vilpittömän hyväntahtoisista humoristisista kysymyksiä ja sen sellaisista. Kyse ei tosiaankaan ollut pilkkaamisesta, eikä siitä että asia olisi ollut minusta jotenkin naurettava. Päin vastoin, olin selkeästi positiivisessa hengessä kiinnostunut lisäämään omaa ymmärrystäni toisen kokemusta koskien. Ilmeisesti jostain syystä olen kuitenkin taipuvainen tavoittelemaan tätä ymmärrystä pikemminkin epämääräisen vitsailun kuin suorien, vakavien kysymysten avulla.

Ehkä koen, että humoristiset kiertotiet ovat jollain tapaa antoisampi tapa tiedonhankintaan kuin kurttuotsainen tenttaaminen. Tavoittelen tekniikallani kaiketi jonkinlaista keveyttä. Tällä keveydellä on minulle viihteellistä arvoa ja lisäksi kaiken luistaessa hyvin se saattaa myös parhaillaan tarjota keskustelukumppanille rennon ilmapiirin, jossa halutessaan avautua. Tämä visio toteutuu tosin vain optimaalisissa tapauksissa. Riskit ovat suuria. Heittoni saattavat olla viihdyttävän ja rentouttavan sijaan typeriä ja loukkaavia. Niitä kertoja, jolloin olen joutunut ongelmiin sanomisteni suhteen, on valitettavan paljon. Kuitenkin jatkan suunnilleen samalla tyylillä, joten jokin palkinto siihen taitaa liittyä.

Loppupäätelmä: täysin hyväntahtoiset ja vilpittömät motiivit saattavat laukaista minussa käytösmalleja, jotka ovat potentiaalisesti satuttavia ja tuhoisia. Tämä kaikki sai minut pohtimaan, kuinka moni muu asia elämässäni toimii samalla logiikalla, jossa riskaabeleilla keinoilla pyritään positiiviseen lopputulokseen tai hyvillä aikeilla on ikäviä seurauksia. Niitä on varmasti useita. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin:

- Kaikki ne kerrat, jolloin olen ollut hiljaa ja vetäytyvä, koska en ole halunnut satuttaa tai häiritä, ja olenkin vain päätynyt vaikuttamaan ylenkatseelliselta, kylmältä tai loukkaavalta.

- Kuinka nielen turhaumuksen ja tyytymättömyyden tunteita sekä epäreilun kohtelun kokemusta siinä määrin, että olen taipuvainen katkeroitumaan, muuttumaan vittumaiseksi ja lopulta jopa aggressiiviseksi, eikä alkuperäinen idea (suojella toista minun negatiivisilta tunteiltani) todellakaan toteudu, vaan pikemminkin päin vastoin.

- Joskus megalomaaniseksi heittäytyvä vastuuntuntoni, joka pyrkiessään suojelemaan läheisiäni tekeekin heidän elämänsä kurjaksi rajoittamalla heidän vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan ja muuttamalla minut jäykäksi ja äkkivääräksi pakkomieltäilijäksi.

- Ja viimeisenä vaikka jokainen asia, jonka suhteen olen kokenut niin suurta tarvetta tai vastuuta selittää, että olen itse asiassa rationalisoimalla saanut analyysini vain kiertämään sitä keskeistä ydintä tai "bottom linea", jonka vastapeluri itse asiassa tarvitsisi tai ansaitsisi saada tietää.

Listaa voisi varmasti jatkaa loputtomiin. Tämän tosiasian tiedostaminen saattaisi olla masentavaa, mutta tällä hetkellä se tuntuu pikemminkin voimauttavalta. Hyvä niin. Voisin kuitenkin harkita, että joskus ensi kerralla kokeilisin vitsien sijaa niitä suoria, yksioikoisia kysymyksiä, esimerkiksi tyyliin: "Hei, voisitko kuvailla mulle vähän, mitä sä oikein sillä pumpulilla tarkotat, kun se kuulostaa musta kivalta ja kiinnostavalta?"