Syyt ja Seuraukset

Oletetaan, että on olemassa nuori nainen, jolla on huonosti voidessaan taipumus toimia kaikkea muuta kuin hallitusti ja ajatuksella. Oletetaan, että tämä taipumus on joissain elämänvaiheissa manifestoitunut niin kärjekkäänä, että kyseisen nuoren naisen tasapaino on järkkynyt hänen joutuessaan pohtimaan, voiko ylipäätään luottaa itseensä tai kuvitella omaavansa minkäänlaista itsekontrollia tai elämänhallintaa. Kuvitellaanpa sitten vielä, että selvitessään suurimmasta hämmennyksestä ja luoviessaan takaisin tasapainoisempaan suuntaan tämä nuori nainen huomaa löytävänsä toiminnalleen edes jonkinlaisia syitä ja kykenevänsä retrospektiivisesti sanoittamaan kaikenlaista, joka aiemmin jätti hänet mykäksi.

Kysymys kuuluu: onko tällainen syiden löytäminen jälkikäteen rakentavaa ja mielekästä elämänsä narratiivin luomista vai vain petollista ja valheellista tekojensa oikeuttamista ja järkiperäistämistä?

Minulle on väitetty, että Syyt eivät oikeasti edellä Seurauksia, vaan ne keksitään jälkikäteen. Ihmisen ainoa motiivi olisi siis yksinkertaisesti se, että hän haluaa tehdä jotain, haluaa kokea tämän asian eikä tuota. Kaikki Syyt kerätään kokoon jotenkin keinotekoisesti haluamisten ja tekemisten jälkeen. Itsestäni tuo on kuitenkin liian helppoa: ei kaikki ole redusoitavissa jollekin 'ku mä nyt vaan halusin' -tasolle. Tai onhan se hyvinkin, mikäs minua estäisi, mutta minusta haluamisille on nähtävissä myös syitä. Miksi ihminen haluaa kokea tämän asian, muttei tuota toista? Toisaalta minulle on myös väitetty, että miksi-kysymykset ovat rasittavia ja jopa jotenkin hengellisesti vahingollisia, koska ne rajoittavat ihmisen vapaata ja mahdollisimman vilkasta virtausta. No, minä olen analyyttinen, vastuuntuntoinen ja introspektioon taipuvainen yksilö, joten sanon: paskaa tuollainen New Age -hihhulointi, jossa muka henkisen kehittyneisyyden varjolla luistetaan asioiden tutkailuista ja käsittelystä.

Minun on kuitenkin annettava kunniaa tuollaisen lähestymistavan tinkimättömyydelle. Kaikessa yksioikoisuudessaan se saattaa tuoda esille asioiden pohjimmaisen tilan, sen mihin kaikki kärjistyy: ei selityksiä, teit valinnan, halusit yhtä etkä toista ja sillä selvä. En silti edelleenkään ole yhtään vakuuttunut, etteikö haluamisille olisi syitä ja etteivätkö ne olisi pohdinnalla tavoitettavissa ja etteikö siitä saattaisi olla ihmiselle hyötyä (ainakin mielenterveys pysyy paremmin kasassa, kun pyrkii näkemään toiminnassaan jotain... niin, mieltä). Ehkä vastaus aiempaan kysymykseen on siis: selitysten etsiminen voi olla kumpaa vain, rakentavaa narratiivin luomista tai petollista selittelyä. Ero piilee kai löydettyjen syiden totuudenmukaisuudessa.

Seuraava kysymys kuuluu: kuka määrittää syiden totuudenmukaisuuden?

Loppupeleissä se on kai aina tehtävä itse. Tietysti muut voivat antaa mielipiteensä, joskus kovin kärkkäänkin sellaisen. Toisaalta voi olla, että löydät itsesi tilanteesta, jossa ehkä jotain selitettävää olisi, mutta tehty vahinko on sitä luokkaa, ettei vastapuolta enää jaksa selityksesi kiinnostaa. Katoaako silloin myös selittämisen tarve ja velvollisuus? Ei kai sentään. Onhan se hyvä tehdä jo itsensä takia. Ja niiden muiden ihmisten, jotka elämääsi jäävät tai siihen myöhemmin tulevat, sillä voit oppia virheistäsi (ja mikset myös antaa itsellesi kunniaa niistä asioista, jotka teit oikein, jos nyt perin positiivisiksi heittäydytään). Saatikka sitten, jos sattuu uskomaan johonkin itseään korkeampaan tahoon tai voimaan. Sellaisen luulisi automaattisesti herättävän intoa löytää merkityksiä ja mieltä omasta olemisestaan, totuutta rakastaen ja vaalien.

Siispä Dr. Philin sanoin: "Be the star in your own life", eli luo sitä rakentavaa narratiivia, mutta "Get real", eli tee sitä mahdollisimman totuudenmukaisesti. Olisiko tässä kaikessa korniudessaan jotain itua?