Olen toiseen blogiini noin viikon sisällä kirjoittanut kaksi koulutusta ja koululaitosta koskevaa bloggausta. Ajattelin tähän blogiin laittaa ylös muutaman kirjoittamisesta kohonneen kokemuksen, jotka tuntuvat totaalisen tympeässä hömpäppäähenkilökohtaisuudessaan istuvan paremmin tänne.

Minulla on erinomaisen kiero suhde kasvatustieteen kanssa. Olen sellaisessa asemassa, että voisin halutessani hankkiutua harjoittamaan sitä soveltavassa muodossaan joidenkin viattomien ihmisolentojen keskuudessa. Jostain syystä olen kuitenkin passiivinen, jopa hieman vastahakoinen. Silti joka kerta kun olen opintojeni takia joutunut opettajaa leikkimään, olen kokenut onnistumisen tunteita ja saanut niistä tyydytystä. Olen ajatellut: "Pystyn tähän, osaan tämän, sovin tähän!" Kun opettajaleikki päättyy, valahdan takaisin passiiviseen, innottomaan tilaani. Mistä on kyse? Liiallisen roolitietoisuuden laukaisemasta identiteettikriisistä? Vai olenko kenties vain laiska? Jos olen vain laiska, miksen ole "vain laiska" kaiken muunkin suhteen?

Huomaan usein myös innostuvani, kun opetuksesta ja oppimisesta puhutaan teoreettisella ja analyyttisella tasolla. Ehkä minun pitäisi siis ryhtyä tavoittelemaan tutkijuutta? Mutta alas, siinäpä onkin toimi, joka ei ole koskaan saanut minua kokemaan "Pystyn tähän, osaan tämän, sovin tähän!", vaan pikemminkin "Pitääkö mun todella haaliamateriaaliapohtialähteitärajatanäkökulmaahankkiataustateoria... tylsää!"

Minusta on usein aivan äärimmäisen turhauttavaa, että taipumukseni ja mielenkiintoni kohteet eivät osoita glooriaa laulaen ja riemua hehkuen johonkin tiettyyn ja yksiselitteiseen suuntaan. Sellaisina päivinä kuvittelen aina, että maailmassa on montakin sellaista ihmistä, jonka kohdalla tämä käsittämätön skenaario toteutuisi. Ja kadehdin simejä, niillä kun on kakkosversiossa sellainen kiva tavoite määrittämässä kätevästi asiat, joista ne saa tyydytystä. Helppoa ja yksinkertaista. Älkää ihmetelkö, jos joku päivä pimahdan ja alan toteuttaa kuviteltujen ikoneiden asettamia päämääriä ja määrittelen perustarpeeni visiolla palkeista.

Typerä palapelivertaus

Koen ajoittain jotenkin dekonstruktioituvani. Rakennelmaan tulee niin merkittävä särö, että kaikki hajoaa palasiksi ja se on koottava uudelleen kokoon. Yleensä särön tekee jokin uusi palanen, joka voimalla iskee jo valmiiseen rakennelmaan. Puhun nyt jonkin uuden oivaltamisesta, uudesta ymmärryksestä.

Palasiksi hajoaminen tuntuu aina yhtä kauhistuttavalta ja palojen kokoaminen uudeksi rakennelmaksi on hyvin raskasta. Kuitenkin, kun prosessi on saatu päätökseen ja katson uutta kokoonpanoa, voin olla tyytyväinen: uusi, hajoamisen aiheuttanut pala on löytänyt oikean paikkansa ja palapelini on jälleen kerran suurempi ja mahtavampi kuin aiemmin. Kokemus voi olla milteipä auvoisa. Yritin kerran jopa kuvata sitä eräälle, joka ei varmaankaan tajunnut tätä - niin kuin ei useita muitakaan - typerää metaforaani.

Jos palapelikokemus on niin kauhistuttava ja raskas, miksen luovi kohti staattisempaa elämää? Ilmeisesti koska en tiedä mitään muuta tapaa kehittyä ihmisenä. Ja minä haluan kehittyä ihmisenä, uskokaa tai älkää :D.

Ihmissuhteissa arvostan sitä, jos saan tuoda tilanteeseen itseni kokonaan, olla läsnä kaikkine palasineni, olivat ne sitten siististi koossa tai sillä hetkellä hieman levällään. Pystyn toki jättämään palasia suhteen ulkopuolellekin ja koota niistä sopivaksi katsotuista ja tervetulleista suhteellisen harmonisen kokonaisuuden kuhunkin tilanteeseen. En vain arvosta sitä samalla tavalla, enkä pidemmän päälle (olen joutunut havaitsemaan) edes jaksa. Ehkä olen suuruudenhullu ja vaadin liikaa. No, olen vain saanut elämääni muutaman sellaisen ihmisen, joiden kanssa kaikilla paloilla pelaaminen on mahdollista. Muutama riittä. En alenna standardeja.

Tällä hetkellä olen hieman levälläni. Uusia paloja on paljon, niiden sijoittelu kovin vaiheessa. Välillä jaksan jopa hieman innostua siitä, miltä palapelini tulee näyttämään, kunhan saan sen taas kokoon. Aurinkoa ja aikaa riittää, ainakin tällaisina päivinä :).

Buddha

On tullut yhä vaikeammaksi
olla itkemättä
missä vain, milloin vain.
Ja järkyttävintä siinä on,
ettei siinä ole mitään mistä järkkyä,
ei sen ihmeempää draamaa
      kuin    vain
paljon uupumusta
tosiasia: "ei se lähde hengiltä millään"
se että on aina ja jatkuvasti
kipeinä kappaleina,
joista kovat viiltävät pehmeiden lämpimän ihon
rikki armottomuudellaan
ja pehmeät sotkevat kovien puhtaat linjat
verensä nöyryydellä.
On vain käskettävä niiden rakastaa toisiaan,
oltava Suurin Säälin Mestari
      ensin itselleen,
sitten viivyttävä Boddhi-puun alla
niin pitkään kuin voi
      muiden puolesta,
muistettava unohtaa ylimaalliset viisaudet
korjattava sen sijaan jo läsnäolevat käsitykset.
Elämä on kärsimystä.
      Muttei sen tarvitse.

Ajatuksia, virheitä ja ajatusvirheitä

Kehnosti nukutun yön jälkeen tekisi mieli vain käpertyä lämpimän peiton alle, suojaan ihan yksin oman itsensä kanssa. Tämä tarve tuntuu sinänsä absurdilta, että olenhan minä kuitenkin viime yönä siellä peiton alla ollut ja paljonpa siitä osasin ottaa iloa irti: pyörin vain levottomasti typerässä päässäni junnaavien pakkomielteiden ja stressipaakkujen inspiroimana. Kausiluontoinen uniongelmaisuus on hieman selkeämpi osaa persoonaani, kuin saattaisin toivoa. Asiaan täytynee tulla jonkinlainen muutos.

Töissä yritän hymyillä asiakkaille edes pienesti. Olen kuitenkin aivan varma, että olen joko jo pilannut jotain tai pian tekemässä jonkin suuremman luokan virheen, joka tekee yhtiölle rahallista tai imagollista tappiota tai jollekin yksilölle emotionaalista tai skemaattista haittaa. En siis salli itseni olla iloinen. Tämänkaltaiset vainoharhat pitävät minua hereillä öisin ja huonosti nukutut yöt taas vain lisäävät vainoharhaisuuttani. There's a vicious circle if I ever saw one. Lisäksi kaikki pakkomielteilyyn käytetty aivokapasiteetti on poissa jostain muualta ja tietysti lisää sitä todennäköisyyttä, että teen virheitä. Tällekin pitäisi tehdä jotain. Mielessäni on nimittäin käynyt, ettei kukaan ihminen, joka odottaa katastrofin kohtaavan hetkenä minä hyvänsä, voi saavuttaa mitään kovin onnellista olotilaa.

Tuokin on ihan ihme juttu, miten koen että oletettua töpeksintää pitää kompensoida synkkyydellä. Huomaan astuvani nykyään miltei mihin tahansa tilanteeseen alavireisen varovaisena ja uskaltavani olla iloinen ja avoimen sosiaalinen vasta kun hieman aikaa on kulunut ja mitään tekemiäni hirvittäviä virheitä ei ole kömpinyt päivänvaloon. Kaipa luulen, että muutoin minua pidettäisiin kevytkenkäisenä ja oletettaisiin, etten arvosta tekemieni virheiden vakavuutta ja pyri korjaamaan tilanteita parhaani mukaan. Siksi koen tarvetta synkistellä, mikä on jotain ihan kieroutunutta logiikkaa, koska oikeastiko se muka tilannetta parantaa, että vältän positiivisuutta ja hyväntuulisuutta? Jos virheitä oikeasti on tehty (näissä skenaarioissani ne yleensä aina ovat joko oletettuja tai ainakin suuresti liioiteltuja), niin eikö juuri positiivista suhtautumista tarvittaisi voimavaraksi? Ajatuksessa on (jälleen kerran) virhe, mutten jaksa tehdä sille tänään mitään. Lisäksi olen huono ottamaan tikkuja pois sormista :(.

Sir Elton

Minun on tunnustettava (tai oikeastaan ei ole mikään pakko, mutta tunnustan nyt kuitenkin, kun se joka tapauksessa tulisi tästä postauksesta ilmi), että kuuntelen joskus Elton Johnin musiikkia ja pidän siitä. Nautin etenkin Taupinin sanoituksista. Hänen käsialaansa ovat myös alla olevan laulun lyriikat, jotka ovat pyörineet tänään päässäni kovasti. Mielestäni laulu tavoittaa jotain kaikessa pateettisuudessaan (myönnettäköön) ja jonkinlaisessa ristiriitaisuudessaankin.

I want love, but it's impossible
A man like me, so irresponsible
A man like me is dead in places
Other men feel liberated

I can't love, shot full of holes
Don't feel nothing, I just feel cold
Don't feel nothing, just old scars
Toughening up around my heart

But I want love, just a different kind
I want love, won't break me down
Won't brick me up, won't fence me in
I want a love, that don't mean a thing
That's the love I want, I want love

I want love on my own terms
After everything I've ever learned
Me, I carry too much baggage
Oh man I've seen so much traffic

So bring it on, I've been bruised
Don't give me love that's clean and smooth
I'm ready for the rougher stuff
No sweet romance, I've had enough

Mutta miksi, oi miksi, jos samastun värssyyn omilla ehdoilla tapahtuvasta rakkaudesta, joka ei tarkoita mitään, silti suhtaudun jollain perverssillä viehtymyksellä muistoihin sellaisesta rakkaudesta, joka alistaa ja pakottaa polvilleen, tekee hulluksi ja pitelee kahleissaan? Miksi peräänkuulutan aitoja vaihtoehtoja, jos saan kicksini tunteesta, ettei minulle ole jätetty yksinkertaisesti mitään vaihtoehtoja? Olenko todella niin tyhjä, tai mahdollisesti niin lemmen sadomasokistisista huuruista yliannostuksen saanut, että ainut merkityksen kokemus, joka enää tuntuu missään, on... kunnon pakkomielle?

Okei, okei. Vaikuttaa varmaan ihme draamailulta ja pliisuilulta. Mutta hei, noi on mulle ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä.

Kiitos Kaunis

Tämä ilta on ollut aivan ihmeellinen emotionaalinen vuoristorata. Väsähtäessäni mieleni alkaa käyttäytyä kenkusti, synkät ajatukset vetävät puoleensa. Tänä iltana aloin (taas vaihteeksi) ajatella erästä ihmistä, jonka aika hiljattain menetin elämästäni. Ensin olin surullinen, sitten liu'uin tunneskaalassani uskomattoman vihaisuuden puolelle.

Häiritsevintä on silloin tällöin huomata olevansa niin turhautunut ajatukseen toisesta porskuttamassa yksioikoisella asenteella eteenpäin, että oikeasti toivoo tälle hankaluuksia ja ongelmia, pahaa, koska ei yksinkertaisesti enää keksi mitään muutakaan, mikä sellaisen henkilön kuvioita saattaisi tarpeeksi muuttaa.

Onko fantasiani sellaisesta muutoksesta toisen kokemusmaailmassa täysin itsekäs, vai onko siinä edes hitusen vilpitöntä uskoa siihen, että se olisi hänelle itselleenkin parempi? En tiedä. Onko minun kipuni ja pettymykseni millään tapaa oikeutettua? En tiedä sitäkään.

Tunsin jo jäisen riitteen ympäröivän sydämeni kylmällä syleilyllä, kun sain jostain siunatun idean alkaa lukea ikivanhoja kirjeitä. On käsittämätöntä, kuinka monet ihmiset, niin monivuotiset ystävät kuin satunnaisemmat tututkin, ovat halunneet kirjoittaa minulle välittämisestään ja ikävästään, arkisista askareistaan ja hullunkurisista ajatuksistaan, haaveistaan ja siitä elämänviisaudesta, jota heistä jokaisella on poikkeuksetta ollut ja josta olen hyötynyt enemmän kuin osaan ilmaista. Tunsin kuinka liikutus iski läpi sydämeni ympärilleen keräämään riitteen niin lämpimänä hyökynä, että se olisi varmasti leikiten päihittänyt hyytävämmänkin umpijään.

Tällaisina hetkinä tiedän, että noin tulee tapahtumaan aina ja poikkeuksetta. Hetken aikaa ei tarvitse pelätä yhtään mitään, hetken aikaa on vapaa. Enkä osaa kuin kiittää ja olla nöyrä ja itkeä ja puhdistua. Tässä kaikki mitä osaan elämästä sanoa.

Purkaus

Kirjoitan tässä töiden lomassa purkauksenomaisen ja hätäisen postauksen koskien oivallusta, joka sekin tuli töiden lomassa purkauksenomaisesti ja hätäisesti, kun tulin ajatelleeksi erään ystäväni aiempia sanoja. Tajusin yhtäkkiä, vai pitäisikö sanoa pikemminkin, että tulin akuutin tietoiseksi siitä, että jos olisin toisenlaisella asennepaketilla varustettu henkilö, olisin hyvinkin saattanut tässä viime päivinä asettaa kyseisen läheiseni ihan turhanpäiväisillä paineilla kuormitettuun asemaan. Toisenlaisella asennepaketilla tarkoitan tässä tapauksessa jotenkin viimeisen päälle markkinataloudellisesti ihmissuhteisiin suuntautuvaa näkemyspläjäystä. Turhanpäiväiset paineet taas olisivat siinä skenaariossa samanlaisia kriittisiä asenteita, joita liittyy vanhan auton vaihtamiseen uuteen: no kannattiko, onko väri nyt juuri sellainen kuin haaveilin, onko startti yhtä ärhäkkä kuin edellisessä jne. Olen yrittänyt käyttää tässä blogissa kovin pehmeitä ja pastellinsävyisiä ilmaisutapoja, mutta nyt täytyy kyllä sanoa että HYI HELVETTI ja SAATANA SENTÄÄN.

No. Olen yrittänyt välttää kyseisen tyyppisiä asenteita mahdollisimman pitkälle ja tyydytyksekseni koen onnistuneeni. Olen kyennyt käsittelemään kaksi ihmissuhdetta sen verran erillisinä toisistaan, etten koe yhtään mitään edellä kuvaillun kaltaista. Tekisi mieli taputtaa itseään ylpeänä päälaelle ja kehaista. Ja miksipä en vaikka tekisi niin, asiakkaatkaan ei katso... Tap tap. Hyvä tyttö. Sä olet perkele tehnyt jotain oikein.

Suru II

Yritin käydä nukkumaan, mutta se meni ahdistuneeksi itkeskelyksi. Tuumasin sitten, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaa samaa rataa, kunnes uuvuttuani rauhoittuisin tarpeeksi nukkuakseni, tai sitten nousta suosiolla ylös ja puuhailla jotain vaikka koneella. Tarvitsisin kyllä kipeästi unta. Havaitsin tänään töistä päästyäni olevani aika lopussa. Metrosta noustuani olin niin ajatuksissani, että kävelin liian pitkälle ja huomasin yhtäkkiä olevani jossain ihan muualla kuin piti. Ironisinta asiassa on se, että ajatukset, joihin olin niin uppoutunut, koostuivat lähinnä itseni moittimisesta koskien keskittymiskykyni viimeaikaista herpaantumista. Pää rakoilee joskus huolestuttavasti.

"Et sä kai kauhean rakastunut voinut olla, jos sua ei kuitenkaan innostanut enempää yrittää", isäni tuumasi aiemmin tällä viikolla. Tuokin sivumennen heitetty kommentti on jäänyt jotenkin päähän pyörimään ja vetänyt surulliseksi ja sanattomaksi. Olisi kai ollut turha selitellä, että en koe kohdallani koskaan minkään rakastamisen puutteesta olleen kiinni. Ehkä minun rakkauteni on vain vääränlaista, samaan tapaan kuin kaikki muukin minussa joskus tuntuu olevan. Ja mitä yrittämiseen tulee, niin itsestäni kyllä tuntuu, että olen yrittänyt paljonkin. Tai sitten olen vain kuvitellut tai uneksinut kaikki yrittämiseen ja epäonnistumiseen liittyvät muistoni. Yrittämistä on ollut kaikenlaista ja niin moniin erilaisiin haasteisiin liittyvää. Epäonnistumiseen liittyvä kuvasto taas on masentavan samankaltaista: minä itkemässä käpertyneenä pienen asuntoni lattialle, minä itkemässä arkistohuoneessa mappien keskellä, minä itkemässä laivan hytissä, minä itkemässä suihkussa, minä itkemässä vanhan puutalon yläkerrassa...

Oletan, että on aivan inhimillistä ja universaalia joskus kokea rakkautensa olevan kelpaamatonta, arvotonta tai riittämätöntä, tai aina silloin tällöin miettiä, huomaako kukaan edes, kuinka kovasti sitä yrittää. Siksi olen yrittänyt itse hyväksyä ja arvostaa osakseni tullutta rakkautta, sainpa sitä sitten minkä tahansa persoonan tai tilanteen läpi suodatettuna. Ja olen yrittänyt pistää kunnioituksella merkille toisten yrittämisen. Ja olen jopa pyrkinyt tekemään näin pyyteettömästi ajattelematta, huomataankohan minun yrittämiseni tämän asian suhteen, vaikka siinä olen varmasti usein epäonnistunut.

Jostain syystä olen taas muistellut niitäkin kertoja, jolloin minulle on epäsuoraan vihjattu tai suoraan väitetty, etten rakasta totuutta. Mitä siihenkin toteaisi? En voi uskoa tuollaiseen. Jos minulla ei ole pyrkimystä vilpittömyyteen, minulla ei ole enää mitään.

Pudotin tänään ikkunalaudalta typerän, halvan, mauttoman koriste-esineen, jonka sain aikanaan äidinäidiltäni. Se meni palasiksi. En varmaan koskaan tule tottumaan siihen, että asiat menevät rikki. Enkä varmaan koskaan tule tottumaan siihen, etteivät asiat kuitenkaan ikinä mene niin kokonaan rikki, että saattaisin unohtaa.

"Tytön mielessä vilahtelivat kaikki sanomiset ja tekemiset. Ei vain tämä päivä, tyttö mietti, minun täytyy muistaa ne kaikki. Hänen täytyi muistaa useampia ihmisikiä, lapsuudestaan asti, yhä enenevissä määrin. Päätä kivisti, tuli pakottunut olo. Mitä pienempi oli, sitä enemmän täytyi kurkottaa. Niin se oli aina, kaikessa. --- Perillä noustaan lautasta, isä ehdottaa syömään menoa. Tyttö hymyilee, niin kuin hänellä on tapana, muodostaen elävän paradoksin. Hän puhuu jonkun muun suulla, mutta jonkun toisen jonkun muun kuin hetki sitten. Joskus ihan pienenä olin siellä hotellissa ja leikin pikkuautoilla. Mikä hotelli se oli ja mitä me siellä teimme? Tämä täytyy tietää, tämä, kaikki. Ajatus viipyy jo itkuisessa yössä."

Yhdestä vanhasta novellistani... Sinänsä aika järkkyä suoltaa nettiin tällaista moskaa keskellä yötä. Olisi varmaan pitänyt laittaa otsikoksi "Itsesääli", niin olisi mahdolliselle lukijalle edes jonkinlainen varoitus. No joo, onhan tämä ehkä kuitenkin harmittomampaa, kuin alkaa esimerkiksi soitella joillekin viattomille lähimmäisilleen keskellä yötä etsien purkautumisväylää. Nyt takaisin sänkyyn ja uusi yritys päästä untenmaille.

Syyt ja Seuraukset

Oletetaan, että on olemassa nuori nainen, jolla on huonosti voidessaan taipumus toimia kaikkea muuta kuin hallitusti ja ajatuksella. Oletetaan, että tämä taipumus on joissain elämänvaiheissa manifestoitunut niin kärjekkäänä, että kyseisen nuoren naisen tasapaino on järkkynyt hänen joutuessaan pohtimaan, voiko ylipäätään luottaa itseensä tai kuvitella omaavansa minkäänlaista itsekontrollia tai elämänhallintaa. Kuvitellaanpa sitten vielä, että selvitessään suurimmasta hämmennyksestä ja luoviessaan takaisin tasapainoisempaan suuntaan tämä nuori nainen huomaa löytävänsä toiminnalleen edes jonkinlaisia syitä ja kykenevänsä retrospektiivisesti sanoittamaan kaikenlaista, joka aiemmin jätti hänet mykäksi.

Kysymys kuuluu: onko tällainen syiden löytäminen jälkikäteen rakentavaa ja mielekästä elämänsä narratiivin luomista vai vain petollista ja valheellista tekojensa oikeuttamista ja järkiperäistämistä?

Minulle on väitetty, että Syyt eivät oikeasti edellä Seurauksia, vaan ne keksitään jälkikäteen. Ihmisen ainoa motiivi olisi siis yksinkertaisesti se, että hän haluaa tehdä jotain, haluaa kokea tämän asian eikä tuota. Kaikki Syyt kerätään kokoon jotenkin keinotekoisesti haluamisten ja tekemisten jälkeen. Itsestäni tuo on kuitenkin liian helppoa: ei kaikki ole redusoitavissa jollekin 'ku mä nyt vaan halusin' -tasolle. Tai onhan se hyvinkin, mikäs minua estäisi, mutta minusta haluamisille on nähtävissä myös syitä. Miksi ihminen haluaa kokea tämän asian, muttei tuota toista? Toisaalta minulle on myös väitetty, että miksi-kysymykset ovat rasittavia ja jopa jotenkin hengellisesti vahingollisia, koska ne rajoittavat ihmisen vapaata ja mahdollisimman vilkasta virtausta. No, minä olen analyyttinen, vastuuntuntoinen ja introspektioon taipuvainen yksilö, joten sanon: paskaa tuollainen New Age -hihhulointi, jossa muka henkisen kehittyneisyyden varjolla luistetaan asioiden tutkailuista ja käsittelystä.

Minun on kuitenkin annettava kunniaa tuollaisen lähestymistavan tinkimättömyydelle. Kaikessa yksioikoisuudessaan se saattaa tuoda esille asioiden pohjimmaisen tilan, sen mihin kaikki kärjistyy: ei selityksiä, teit valinnan, halusit yhtä etkä toista ja sillä selvä. En silti edelleenkään ole yhtään vakuuttunut, etteikö haluamisille olisi syitä ja etteivätkö ne olisi pohdinnalla tavoitettavissa ja etteikö siitä saattaisi olla ihmiselle hyötyä (ainakin mielenterveys pysyy paremmin kasassa, kun pyrkii näkemään toiminnassaan jotain... niin, mieltä). Ehkä vastaus aiempaan kysymykseen on siis: selitysten etsiminen voi olla kumpaa vain, rakentavaa narratiivin luomista tai petollista selittelyä. Ero piilee kai löydettyjen syiden totuudenmukaisuudessa.

Seuraava kysymys kuuluu: kuka määrittää syiden totuudenmukaisuuden?

Loppupeleissä se on kai aina tehtävä itse. Tietysti muut voivat antaa mielipiteensä, joskus kovin kärkkäänkin sellaisen. Toisaalta voi olla, että löydät itsesi tilanteesta, jossa ehkä jotain selitettävää olisi, mutta tehty vahinko on sitä luokkaa, ettei vastapuolta enää jaksa selityksesi kiinnostaa. Katoaako silloin myös selittämisen tarve ja velvollisuus? Ei kai sentään. Onhan se hyvä tehdä jo itsensä takia. Ja niiden muiden ihmisten, jotka elämääsi jäävät tai siihen myöhemmin tulevat, sillä voit oppia virheistäsi (ja mikset myös antaa itsellesi kunniaa niistä asioista, jotka teit oikein, jos nyt perin positiivisiksi heittäydytään). Saatikka sitten, jos sattuu uskomaan johonkin itseään korkeampaan tahoon tai voimaan. Sellaisen luulisi automaattisesti herättävän intoa löytää merkityksiä ja mieltä omasta olemisestaan, totuutta rakastaen ja vaalien.

Siispä Dr. Philin sanoin: "Be the star in your own life", eli luo sitä rakentavaa narratiivia, mutta "Get real", eli tee sitä mahdollisimman totuudenmukaisesti. Olisiko tässä kaikessa korniudessaan jotain itua?

Lepertelemään Kelpaamaton [Vuokralla-remix]

Minuutit tuntuvat pitkiltä, kun tulee vuokrayksiöönsä ja pystyy hetken vain istumaan runkopatjalla ajatuksissaan kämmeniään tuijotellen. Mieli hakee jotain, tuskin se tietää itsekään mitä. Ehkä selitystä sille, miksi tuntuu, että olisi pitänyt jotain, mikä sitten jäi. Ehkä ratkaisua siihen, miten asian voisi korjata. Ehkä arviota siitä, onnistuiko vaivaannuttamaan toisenkin sillä, millä ikinä sitten saikin itsensä hämmentymään.

I should tell you I'm disaster
I forget how to begin it...
Who knows where                                            - Rent
Who goes there
Who knows
Here goes...

Jumituksen ja tuijottelun jälkeen mieli kulkeutuu tutun perusmotiivin luo. Kyse on jälleen kerran pelosta, siitä elämäni keskellä kohoavasta kylmästä, metallisesta tangosta, jonka ympärille säälittävä todellisuuteni kietoutuu nöyrästi ja notkeana kuin hakattu, huumehouruinen strippari.

Mitä sitä olisi taas uskaltanut sanoa? Jotain kannustavaa muka? Kuka minä olen ketään mihinkään kannustamaan. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, olenko koskaan lunastanut yhtäkään elämäni aikana lausumistani kannustavista sanoista, en niistä yleisesti maailmaa koskevista, enkä todellakaan niistä itseäni koskevista.

Vuokralainen
muistaa maksaa vuokransa
Vuokralainen
pitää kämpän puhtaana                 - Zen Cafe: Vuokralainen
Vuokralainen
kulkee hiljaa rapussa
Vuokralainen
yöllä kahdelta.

On olemassa kaikenlaisia taikasanoja. Sanoja, jotka ovat niin latautuneita, että niiden vaikutus on kiistämätön, jopa kaikessa epämääräisyydessään. Itse kieli on taikuutta, mikä tahansa sana oikeassa yhteydessä äärimmilleen latautunut. Tiedän. Osaan taikoa. Masennuksen hellittäessä myös synkän sanattomuuden huntu raottuu ja muistan taas: sanojen taitaminen voi sitoa kielen yhtä tehokkaasti kuin puhekyvyttömyys. Magiastaan on kannettava vastuu.

Hei, älä koskaan ota runoilijaa
luoksesi asumaan.
Se salaa surujaan kantaa                 - Miljoonasade: Runoilija
ja niitä nurkkiisi piilottaa.
Ja se on ainoa vuokra, jonka runoilijalta saa.

Teot ne vasta vaarallisia ovat. Pelko kulkee niistä jokaisen kantapäillä. Pelkään pilaavani jotain. Kun on hidas saa koko ajan henki kurkussa kammota liikkuvansa liian nopeasti. Kyllä, se on ristiriitaista. Kaikki on. Siksi minkäänlainen helposti hahmotettava itseilmaisu on itsensä väkivaltaista pilkkomista paloihin. Tulen ajatelleeksi sitä yhtä ainutta henkilöä, jolle olen koskaan kokenut kyenneeni esittämään itseni edes välttävänä kokonaisuutena. Soitan hänelle, mutta kiire, kiirehän sillä on. Aika juoksee, minä en. Minä seison käsilläni seinää vasten.

Satoi kun tv:tä illalla katsoin
Verkossa vuokran ja laskuni maksoin
Nukahdin myöhään ja odotin sua kai silloinkin
aiemmin.
                                                             - Anna Eriksson: Aiemmin
Ei suuntaa, ei paikkaa
ei läheltä toisen voi kotia löytää, luulin aiemmin.
Ei suuntaa, ei paikkaa
koleat tuulet vain sivuja kääntää, luulin aiemmin.

Minuutit tuntuvat pitkiltä, kun kiroan jälleen kerran kodittomuuttani. Ihmiset ovat paikkoja, joissa on liian helppo siipeillä. Joitain hetkiä jossa kussa, sitten olen taas jossain muualla. Ei koskaan kokonaan missään, aina vain osittain. Haluaisin olla joskus kokonaan jossain - sisustaa, tilata lehtiä, tietää minne palata seikkailuista ja painajaisista. Ehkä silloin voisin omistaa sanat, joilla magiaani harjoitan.

But if my life is for rent and I don't learn to buy
Well I deserve nothing more than I get            - Dido: Life For Rent
Cos nothing I have is truly mine.

Hän tekee minut hulluksi, ajattelen. Siinäkin on eräs rimpsu taikasanoja, jotka ääneen lausuttuina voisivat saada aikaan yhtä tai toista. Pään sisällä lausuttuina ne saavat aikaan vain katkeransuloisen huvittuneisuuden: njaa, sen hulluksi tekemisen osaisin kyllä ihan itsekin, en minä siihen ole koskaan ketään toista kaivannut. Turhauttaa ja tekee mieli lyödä ja potkia seiniä, mutta se sattuisi liikaa, koska kädet ja jalat ovat kipeytyneet käsilläseisonta harjoituksista.

Minä pystyisin, mutta pelkään. Elämäni ei taivu musikaaliksi.

There's only now
There's only here
Give in to love
Or live in fear                                     - Rent
No other path
No other way
No day but today...

Kauhistuttavia Asioita

Kun hehkuva intohimo haipuu hyytäväksi halveksunnaksi,
kun polttava vihaisuus vaihtuu koleaksi katkeruudeksi,
kun säkenöivä suru jäätyy viileäksi yksinäisyydeksi.

Kun kuumasta tulee kylmä.

Itsesäälinen aatos pelosta

Tässä maailmassa on niin monia asioita, joita pelätä. Sitä voi pelätä esimerkiksi satuttavansa jotakuta, josta välittää, epäonnistuvansa tehtävissä, jotka itselle on uskottu, tai huomaavansa, että on kykenemätön motivoitumaan minkäänlaiseen rakentavaan itsekehitykseen. Ja sitä voi tulla illalla kotiin ja tajuta koko päivän surreensa sitä, kuinka on satuttanut läheisiään, sekoilleensa töissä ja onnistuneensa jälleen olemaan laiminlyövä ja saamaton opintojensa suhteen. Sitten ei olekaan jäljellä paljon muuta pelättävää, kuin että itkee itsensä loppuun.

Suru

Eilen ja tänään olen ollut surullinen. Jostain syystä halusin kirjoittaa sen tänne, mahdollisesti jonkinlaisena selityksenä eilisille alavireisille värssyille. Surulla ei välttämättä ole edes mitään tiettyä syytä tai tarkkaa kohdetta, joten en oikein tiedä, mitä sen kummempaa tai enemmän voisin kuvitella siitä kertovani. Ehkä voisin kertoa mahdollisille lukijoille (ja samalla vakuutta itselleni), että se on ihan ok. Enhän ole edes kauhean ahdistunut. Suru on ollut yksi tunne-elämäni peruskomponenteista niin kauan kuin muistan. Minulla on eräs vahva lapsuudenmuisto (eräs varhaisimmistani), johon jostain syystä palaan aina silloin tällöin. Löysin talonyhtiömme takapihan reunaa kulkevalta hiekkatieltä kuolleen linnunpoikasen, pienen elottoman lintuvauvan. Höyhenetön, vaaleanpunainen rääpäle oli jotenkin joutunut ulos pesästä, joko emonsa heittämänä tai jonkin muun kohtalonoikun kautta, ja makasi nyt maassa pienine nokkineen ja isoine tummine silmineen, joita peittävät ihopoimut eivät koskaan avautuisi. Tapauksessa oli tietenkin yhtäältä ihan klassista kuoleman idean tunkeutumista lapsenmaailmaan, ja toisaalta jonkinlaista yhtäkkistä kipeää tiedostusta siitä, että maailmassa oli tällaisia asioita, joita ei enää mitenkään voinut korjata tai muuttaa: peruuttamattomia. Luoja tietää, että olen silti kokenut tarvetta yrittää korjata asioita ja ihmisiä, kaikenlaista, ja pyrkinyt siihen jos jonkinlaisella pingottamisella ja pakkomielteilyllä, henkilökohtaisella magialla ja voodoolla. Mutta maailma toimii sillä tapaa, että jotkin asiat ovat vaikutuskykyni ja jaksamiseni tuolla puolen. Se mitä jää jäljelle on suru. Puhdas, suodattamaton suru.

Hän ei asu täällä enää

Vain hetkittäin
kun sulkee silmänsä,
voi jokin tuntua taas tutulta
keskellä kaiken
vieraaksi ja kuvottavaksi käyneen.
Vain silmäluomien takaisessa pimeässä
jotain omaa.

Maan korvessa ja varjoissa

Yöllä sängyssä maatessani ajattelin
kaikkia niitä kertoja,
joina olen nukkunut ihmisten lähellä,
metrien tai senttien päässä
tai jopa ihossa kiinni,
ja unessa tai valveilla eksynyt
omiin yksityisiin painajaisiini,
joihin he eivät voineet tai halunneet
minua seurata.

Keinot ja Tarkoitus

Minulle kuvailtiin toissapäivänä kokemusta, jota en täysin ymmärtänyt. Siinä oli jotain pumpulia, ja keskittymiskyvyn herpaantumista, ja sitten yleistä diggailua sitä kaikkea kohtaan. Kuulosti hirveän herttaiselta, mutta minulla oli sellainen tunne, etten täysin hahmottanut kokonaisuutta. Siis sitä, mikä teki kokemuksesta kohosteisen, ilmeisesti jotenkin uuden ja erilaisen. Huomasinkin jääneeni mielenkiinnolla pohtimaan kyseistä keskustelua, mutta vielä kiinnostuneempana panin merkille omat reaktioni asian tiimoilta.

Minusta jokin ilmiö siis vaikuttaa herttaiselta, vaikken täysin koe ymmärtäväni sitä. Ja mitä minä teen? No minäpä lauon vitsejä! Repertuaarini tuntui koostuvan ei kovin nokkelista, täysin vilpittömän hyväntahtoisista humoristisista kysymyksiä ja sen sellaisista. Kyse ei tosiaankaan ollut pilkkaamisesta, eikä siitä että asia olisi ollut minusta jotenkin naurettava. Päin vastoin, olin selkeästi positiivisessa hengessä kiinnostunut lisäämään omaa ymmärrystäni toisen kokemusta koskien. Ilmeisesti jostain syystä olen kuitenkin taipuvainen tavoittelemaan tätä ymmärrystä pikemminkin epämääräisen vitsailun kuin suorien, vakavien kysymysten avulla.

Ehkä koen, että humoristiset kiertotiet ovat jollain tapaa antoisampi tapa tiedonhankintaan kuin kurttuotsainen tenttaaminen. Tavoittelen tekniikallani kaiketi jonkinlaista keveyttä. Tällä keveydellä on minulle viihteellistä arvoa ja lisäksi kaiken luistaessa hyvin se saattaa myös parhaillaan tarjota keskustelukumppanille rennon ilmapiirin, jossa halutessaan avautua. Tämä visio toteutuu tosin vain optimaalisissa tapauksissa. Riskit ovat suuria. Heittoni saattavat olla viihdyttävän ja rentouttavan sijaan typeriä ja loukkaavia. Niitä kertoja, jolloin olen joutunut ongelmiin sanomisteni suhteen, on valitettavan paljon. Kuitenkin jatkan suunnilleen samalla tyylillä, joten jokin palkinto siihen taitaa liittyä.

Loppupäätelmä: täysin hyväntahtoiset ja vilpittömät motiivit saattavat laukaista minussa käytösmalleja, jotka ovat potentiaalisesti satuttavia ja tuhoisia. Tämä kaikki sai minut pohtimaan, kuinka moni muu asia elämässäni toimii samalla logiikalla, jossa riskaabeleilla keinoilla pyritään positiiviseen lopputulokseen tai hyvillä aikeilla on ikäviä seurauksia. Niitä on varmasti useita. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin:

- Kaikki ne kerrat, jolloin olen ollut hiljaa ja vetäytyvä, koska en ole halunnut satuttaa tai häiritä, ja olenkin vain päätynyt vaikuttamaan ylenkatseelliselta, kylmältä tai loukkaavalta.

- Kuinka nielen turhaumuksen ja tyytymättömyyden tunteita sekä epäreilun kohtelun kokemusta siinä määrin, että olen taipuvainen katkeroitumaan, muuttumaan vittumaiseksi ja lopulta jopa aggressiiviseksi, eikä alkuperäinen idea (suojella toista minun negatiivisilta tunteiltani) todellakaan toteudu, vaan pikemminkin päin vastoin.

- Joskus megalomaaniseksi heittäytyvä vastuuntuntoni, joka pyrkiessään suojelemaan läheisiäni tekeekin heidän elämänsä kurjaksi rajoittamalla heidän vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan ja muuttamalla minut jäykäksi ja äkkivääräksi pakkomieltäilijäksi.

- Ja viimeisenä vaikka jokainen asia, jonka suhteen olen kokenut niin suurta tarvetta tai vastuuta selittää, että olen itse asiassa rationalisoimalla saanut analyysini vain kiertämään sitä keskeistä ydintä tai "bottom linea", jonka vastapeluri itse asiassa tarvitsisi tai ansaitsisi saada tietää.

Listaa voisi varmasti jatkaa loputtomiin. Tämän tosiasian tiedostaminen saattaisi olla masentavaa, mutta tällä hetkellä se tuntuu pikemminkin voimauttavalta. Hyvä niin. Voisin kuitenkin harkita, että joskus ensi kerralla kokeilisin vitsien sijaa niitä suoria, yksioikoisia kysymyksiä, esimerkiksi tyyliin: "Hei, voisitko kuvailla mulle vähän, mitä sä oikein sillä pumpulilla tarkotat, kun se kuulostaa musta kivalta ja kiinnostavalta?"

Luottamus

2.2.2006

Ensinnäkin olen huomannut, että minulla on edelleenkin taipumus vahtia sosiaalista todellisuuttani. Osaanko vieläkään mitään muuta systeemiä kuin sen, jossa minä olen kontrolloija ja kaikki muu kontrolloitavaa?

Toisekseen koen tiettyä sosiaalista epäsuhtaa. Olen ihmisten kanssa tuskattomasti tekemisissä ja minulla on jopa useampi erittäin läheinen ihmissuhde, mutta silti minua vaivaa kokemus siitä, ettei kukaan ymmärrä, mistä minussa on kysymys. ---

Minulle tapahtuu niin paljon, mutta ikään kuin sama asia yhä uudestaan. Päihitän yhdenlaisen tuskan ja löydän uudenlaisen tilalle. Yhtäältä tiedän hyvin, miksi valitsen kivun. Toisaalta olen täysin vakuuttunut, että se on turhaa, sitä ilmankin voi elää ja aiheutan sen itse itselleni. Tuossa suhteessa olen loppujen lopuksi täysin ulalla: Miksi teen niin? Mitä yritän kertoa itselleni tai saavuttaa? Vai yritänkö salata itseltäni jotain? Miksi?

Tajusin tänään, etten kadehdi ihmisiltä oikeastaan muuta kuin heidän helppouttaan. Kaikkea muuta, mitä he ovat, minä voin halutessani olla myös. Mutta sen hintana on vaikeus. Ainut pelastukseni on, että joskus olen sen arvoinen.


6.2.2006

M:lla oli joitain hyviä kysymyksiä. Kun kerroin olevani aika tyttö rakentelemaan muureja [Kelly Clarksonin Because of You tulee juuri radiosta], se kysyi, mitä yritän pitää ulkopuolella niillä muureillani. Vastasin, etten tiedä, mutta että kysymys on hyvä ja että haluan muistaa sen. Olen myöhemmin ajatellut asiaa ja luulen, että muurien tarkoitus on pitää jotain sisällä, osa minusta ehkä, jonka pelkään jakaa maailman kanssa. En tiedä, mikä osa se on, ehkä se on eri osa eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa, eikä sillä ole loppujen lopuksi väliäkään. Keskeistä on, etten anna itseäni kokonaan, antaudu. Ei sillä, ettenkö haluaisi, sillä minä haluan kovasti. Mutta haluan myös, että minua ymmärretään ja arvostetaan. Ja vaikka muurittaminen varmistaa, ettei näin tapahdu - en voi tulla kokonaan ymmärretyksi, jos en paljasta itseäni kokonaan - ja tekee oloni surulliseksi ja yksinäiseksi, niin ainakin kivulle on luonnollinen selitys ja pystyn elämään sen kanssa. Se ei ole mitään verrattuna kipuun, jota kokisin, jos paljastaisin itseni täysin, eikä sitä (minua!) otettaisi vastaan ymmärryksellä, kunnioituksella ja arvonannolla. Musertuisin.


29.6.2007

--- Samalla olen alkanut oppia erinäisiä asioita luottamuksesta. Tarkemmin määriteltynä se on jotain melko yksilökohtaista, totta, mutta yleisesti ottaen sanoisin luottamuksen olevan uskoa siihen, ettei toinen tieten tahtoen ja syyttä suotta satuttaisi. Olen tajunnut, että kyllä minun jotain pitäisi luottamuksesta ymmärtää, haluanhan sitä itsekin. Luottamus on nimittäin sitä (tai ainakin siitä seuraa), ettei tarvitse selitellä itseään, koska toinen uskoo sinun yrittävän parhaasi mukaan hoitaa asiat parhain päin. Tai kyllähän selitykset aina edesauttavat ymmärrystä ja ovat siksi tarpeellisia, mutta tarkoitan, että kun toinen luottaa, niin itseään ei tarvitse _puolustella_, ei olla koko ajan kyseenalaistavassa ilmapiirissä listaamassa syitään ja oikeutuksiaan. Luottamus tarkoittaa siis myös pyrkimystä epäonnistumisten ymmärtämiseen ja - ah, mutta tietenkin - toisen mahdollisuuden saamista/antamista.

LUOTTAMUS = mahdollisuus kehittää ihmisyyttään ymmärtäväisessä ympäristössä

EHDOTON LUOTTAMUS edellyttää EHDOTONTA RAKKAUTTA

P.s. Olen tässä sitäkin miettinyt, että mikä hemmetin syy mulla on tuntea oloni niin perkuleen hylätyksi. Kokemani vastoinkäymiset ovat ihan normaaleja ja niistä toipuminen ja uskalluksen kokoaminen ja luottamuksen jälleenrakentaminen perusosa inhimillistä elämää.


4.1.2008 00:06:49

Noku mä en luota. Siin on aina ollu yks mun isoista kompastuskivistä. Ja osaan epäilyllä ja peloilla nakertaa rikki minkä tahansa päämäärätietoisen ja rakentavan.