Tämä ilta on ollut aivan ihmeellinen emotionaalinen vuoristorata. Väsähtäessäni mieleni alkaa käyttäytyä kenkusti, synkät ajatukset vetävät puoleensa. Tänä iltana aloin (taas vaihteeksi) ajatella erästä ihmistä, jonka aika hiljattain menetin elämästäni. Ensin olin surullinen, sitten liu'uin tunneskaalassani uskomattoman vihaisuuden puolelle.
Häiritsevintä on silloin tällöin huomata olevansa niin turhautunut ajatukseen toisesta porskuttamassa yksioikoisella asenteella eteenpäin, että oikeasti toivoo tälle hankaluuksia ja ongelmia, pahaa, koska ei yksinkertaisesti enää keksi mitään muutakaan, mikä sellaisen henkilön kuvioita saattaisi tarpeeksi muuttaa.
Onko fantasiani sellaisesta muutoksesta toisen kokemusmaailmassa täysin itsekäs, vai onko siinä edes hitusen vilpitöntä uskoa siihen, että se olisi hänelle itselleenkin parempi? En tiedä. Onko minun kipuni ja pettymykseni millään tapaa oikeutettua? En tiedä sitäkään.
Tunsin jo jäisen riitteen ympäröivän sydämeni kylmällä syleilyllä, kun sain jostain siunatun idean alkaa lukea ikivanhoja kirjeitä. On käsittämätöntä, kuinka monet ihmiset, niin monivuotiset ystävät kuin satunnaisemmat tututkin, ovat halunneet kirjoittaa minulle välittämisestään ja ikävästään, arkisista askareistaan ja hullunkurisista ajatuksistaan, haaveistaan ja siitä elämänviisaudesta, jota heistä jokaisella on poikkeuksetta ollut ja josta olen hyötynyt enemmän kuin osaan ilmaista. Tunsin kuinka liikutus iski läpi sydämeni ympärilleen keräämään riitteen niin lämpimänä hyökynä, että se olisi varmasti leikiten päihittänyt hyytävämmänkin umpijään.
Tällaisina hetkinä tiedän, että noin tulee tapahtumaan aina ja poikkeuksetta. Hetken aikaa ei tarvitse pelätä yhtään mitään, hetken aikaa on vapaa. Enkä osaa kuin kiittää ja olla nöyrä ja itkeä ja puhdistua. Tässä kaikki mitä osaan elämästä sanoa.
No comments:
Post a Comment