Suru

Eilen ja tänään olen ollut surullinen. Jostain syystä halusin kirjoittaa sen tänne, mahdollisesti jonkinlaisena selityksenä eilisille alavireisille värssyille. Surulla ei välttämättä ole edes mitään tiettyä syytä tai tarkkaa kohdetta, joten en oikein tiedä, mitä sen kummempaa tai enemmän voisin kuvitella siitä kertovani. Ehkä voisin kertoa mahdollisille lukijoille (ja samalla vakuutta itselleni), että se on ihan ok. Enhän ole edes kauhean ahdistunut. Suru on ollut yksi tunne-elämäni peruskomponenteista niin kauan kuin muistan. Minulla on eräs vahva lapsuudenmuisto (eräs varhaisimmistani), johon jostain syystä palaan aina silloin tällöin. Löysin talonyhtiömme takapihan reunaa kulkevalta hiekkatieltä kuolleen linnunpoikasen, pienen elottoman lintuvauvan. Höyhenetön, vaaleanpunainen rääpäle oli jotenkin joutunut ulos pesästä, joko emonsa heittämänä tai jonkin muun kohtalonoikun kautta, ja makasi nyt maassa pienine nokkineen ja isoine tummine silmineen, joita peittävät ihopoimut eivät koskaan avautuisi. Tapauksessa oli tietenkin yhtäältä ihan klassista kuoleman idean tunkeutumista lapsenmaailmaan, ja toisaalta jonkinlaista yhtäkkistä kipeää tiedostusta siitä, että maailmassa oli tällaisia asioita, joita ei enää mitenkään voinut korjata tai muuttaa: peruuttamattomia. Luoja tietää, että olen silti kokenut tarvetta yrittää korjata asioita ja ihmisiä, kaikenlaista, ja pyrkinyt siihen jos jonkinlaisella pingottamisella ja pakkomielteilyllä, henkilökohtaisella magialla ja voodoolla. Mutta maailma toimii sillä tapaa, että jotkin asiat ovat vaikutuskykyni ja jaksamiseni tuolla puolen. Se mitä jää jäljelle on suru. Puhdas, suodattamaton suru.