Typerä palapelivertaus

Koen ajoittain jotenkin dekonstruktioituvani. Rakennelmaan tulee niin merkittävä särö, että kaikki hajoaa palasiksi ja se on koottava uudelleen kokoon. Yleensä särön tekee jokin uusi palanen, joka voimalla iskee jo valmiiseen rakennelmaan. Puhun nyt jonkin uuden oivaltamisesta, uudesta ymmärryksestä.

Palasiksi hajoaminen tuntuu aina yhtä kauhistuttavalta ja palojen kokoaminen uudeksi rakennelmaksi on hyvin raskasta. Kuitenkin, kun prosessi on saatu päätökseen ja katson uutta kokoonpanoa, voin olla tyytyväinen: uusi, hajoamisen aiheuttanut pala on löytänyt oikean paikkansa ja palapelini on jälleen kerran suurempi ja mahtavampi kuin aiemmin. Kokemus voi olla milteipä auvoisa. Yritin kerran jopa kuvata sitä eräälle, joka ei varmaankaan tajunnut tätä - niin kuin ei useita muitakaan - typerää metaforaani.

Jos palapelikokemus on niin kauhistuttava ja raskas, miksen luovi kohti staattisempaa elämää? Ilmeisesti koska en tiedä mitään muuta tapaa kehittyä ihmisenä. Ja minä haluan kehittyä ihmisenä, uskokaa tai älkää :D.

Ihmissuhteissa arvostan sitä, jos saan tuoda tilanteeseen itseni kokonaan, olla läsnä kaikkine palasineni, olivat ne sitten siististi koossa tai sillä hetkellä hieman levällään. Pystyn toki jättämään palasia suhteen ulkopuolellekin ja koota niistä sopivaksi katsotuista ja tervetulleista suhteellisen harmonisen kokonaisuuden kuhunkin tilanteeseen. En vain arvosta sitä samalla tavalla, enkä pidemmän päälle (olen joutunut havaitsemaan) edes jaksa. Ehkä olen suuruudenhullu ja vaadin liikaa. No, olen vain saanut elämääni muutaman sellaisen ihmisen, joiden kanssa kaikilla paloilla pelaaminen on mahdollista. Muutama riittä. En alenna standardeja.

Tällä hetkellä olen hieman levälläni. Uusia paloja on paljon, niiden sijoittelu kovin vaiheessa. Välillä jaksan jopa hieman innostua siitä, miltä palapelini tulee näyttämään, kunhan saan sen taas kokoon. Aurinkoa ja aikaa riittää, ainakin tällaisina päivinä :).