Vaikenemisen Velvollisuus

Olen viime päivinä istunut metron oransseilla penkeillä ja katsellut "Oikeastaan sen ei pitäisi kuulua muille" -mainoskampanjan julisteita. Kampanjan tarkoitus on saada ihmiset pohtimaan kännyköiden käyttöään julkisilla paikoilla. Julisteiden kuvissa mm. nuori mies pohtii, kuinka kauan kutinaa mahtaa jatkua, ja vanhahko nainen vakuuttaa olevansa 32-vuotias, tumma ja tulinen. Molemmat siis puhelimeen puhuen, tai kailottaen, niin kuin katsojan on kaiketi tarkoitus mieltää.

Minua häiritsee näissä mainoksissa jokin. Todennäköisesti se, että julisteet viittaavaat ikäviin asioihin kuten nuorten seksi- ja päihdeongelmiin sekä ihmisten väliseen valheelliseen kommunikaatioon, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole mainostaa näiden asioiden vähenemisen puolesta. Ei ei. Tarkoitus on kampanjoida sitä vastaan, että kanssaihmiset joutuvat - herra paratkoon - kuulemaan tällaisista asioista, vaikka ne eivät mitenkään heihin liity. Onhan se niin vaivaannuttavaa joutua sivullisena todistamaan jonkun toisen elämän sekaisuutta ja juurettomuutta.

Kampanja osuu ironisesti samoihin aikoihin Tuusulan koulusurmien kanssa. Tuusulan tapahtumien johdosta ihmiset sitten itkevät, että eikö kukaan kiinnitä huomiota epäkohtiin, pahaan oloon ja asioihin, jotka uhkaavasti kehittyvät ikävään suuntaan. Kenen niihin sitten pitäisi kiinnittää huomiota? Missä niistä saa puhua? Ei ainakaan julkisessa kulkuneuvossa kännykkäänsä.

En tiedä, olenko ihan pöhkö yhdistäessäni nuo kaksi sinänsä irrallista seikkaa (Tuusulan tapahtumat ja mainoskampanjan). Jotenkin vain yhä enemmän väsyttää tässä maailmassa se, että suoralle puheelle tuntuu olevan tietyt sallitut tilanteet ja olosuhteet ja muutoin vallitsee sosiaalinen Vaikenemisen Velvollisuus. Ei toki sovi raiskata Lähimmäisen korvia ja mieltä liian henkilökohtaisilla tai vaivaannuttavilla asioilla. Tämä Läheinen kun on tietenkin ihan avuton ja kyvytön ottamaan vastuuta omasta kokemusmaailmastaan sinun kauhistuttavan verbaalisen saasteesi edessä, häneen kun pätee sama Vaikenemisen Velvollisuus. Ei Lähimmäinen saa sanoa, jos puhumisesi häiritsee, vaan sinun täytyisi itse tajuta Vastuusi.

Onnistuin jossain elämäni vaiheessa kehittämään puhumisesta pakkomielteen. Se muistutti hyvin paljon jonkinlaista sanallista bulimiaa, jossa pyritään paastoamaan, koska syömisen ( = puhumisen) hallitsemisesta/rajoittamisesta on tullut moraalinen, omaan ihmisarvoon liittyvä kysymys. Ja sitten jossain vaiheessa kuitenkin retkahdetaan ahmimaan ja oksentamaan. Väsyin. Nykyään jos joku kysyy esimerkiksi, miten menee tai mitä kuuluu, en vastaa "ihan hyvää", jos se ei pidä paikkaansa. En vaikka kysyjä olisi puolituttu, opettaja tai työkaveri.

Olen tämän takia varmaan monesti hiukan pelästyttänyt tai vähintäänkin kiusaannuttanut ihmisiä ja saanut oudon maineen. Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä nahoissani huomattavasti entistä paremmin. Oma ääni ja sanominen on tärkeää, meni syteen tai saveen. Ja jos joskus taas menettäisin ääneni, tietäisin nyt sen kuitenkin olevan olemassa ideana ja unelmana, jota tavoitella ja odottaa. Okei, siinä on jotain vähän uskonnollista. Mutta minulle Vilpitön Virta sisäisen ja ulkoisen välillä yksinkertaisesti on niin tärkeää.

If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will
If it be your will

-Leonard Cohen: If It Be Your Will


You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah

Hallelujah, Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

- Sama, Hallelujah