Lepertelemään Kelpaamaton

Eilen minulta toivottiin lepertelyä. Ikävä kyllä minä puolestani tunsin, kuinka vaitonaisuus painui väkisinkin mieleni verbaalista kudetta vasten hangaten epämääräiseksi, nukkaiseksi mössöksi senkin vähän, mikä siellä oli ehkä aiemmin muodostanut kankaan struktuuria.

Yritän tässä nyt sangen monimutkaisesti ilmaista ihan vain sitä, että vaikkeivat kaikki läheiseni sitä välttämättä kovin herkästi uskoisikaan, minulta loppuvat sanat harvinaisen helposti. Ne loppuvat silloin kun kohtaan jotain lamaannuttavan tavoittamatonta, esimerkiksi kun olen istunut yönpimeässä pikkusiskoni sängyn laidalla, kun hänellä on ollut vaikeuksia nukkua, silittänyt hänen päätään ja ymmärtänyt, mitä on aidosti epäitsekäs rakkaus ja kuinka mahdotonta minun on koskaan tavoittaa sitä päivänvalossa keskellä arkisia sotkujani. Sanat loppuvat, kun kohtaan jotain niin perustavanlaatuista, ettei sitä voi kuin sisäisesti tuijottaa, esimerkiksi kun töissä tajuan monien siellä harrastavan saattohoitoa samanaikaisesti, vain eri asioiden suhteen, ja millainen on meitä ihmiseläjiä yhdistävä Ihmiselämyys: useita pieniä syntymiä ja kuolemia. Ja aivan takuulla sanat loppuvat, kun sisällä on sellaista karkeaa villahöttöä, että jos siitä alkaisi kehrätä lankaa, niin se lanka olisikin sitten sellaista tavaraa, että se joko kuristaisi tai koristaisi, kuka tietää, joten syyllisyys vie sanat ja sitoo kielen.

Pitkiä virkkeitä niin kuin yleensäkin, kun sanominen on mahdotonta. Kai minä tällaisia bloggauksia voisin vääntää vaikka miljoonan, mutta mistään merkittävästä en ole koskaan onnistunut sanomaan mitään. Mitä olisin eilenkään osannut sanoa, jos itsesensuuri olisi sallinut? Ehkä olisin voinut kysyä, luuleeko toinen tosissaan, että olisin saattanut vasten tahtoani matkustaa varta vasten häntä tapaamaan, varsinkin kun mielentilani on sellainen, etten kenen tahansa seuraa edes sietäisi. Tai luuleeko hän, että se miten lähelle istun tai mihin käteni asetan, on silkka vahinko tai vitsi, että se olisi koskaan sitä ollut. Tai ymmärtääkö toinen, että se kuinka vatsassa kieppuu ja päässä sumenee, kun se tulee lähelle, naurattaa vielä vähemmän. Olisinko voinut käyttää jopa sitä r-sanaa jossain niistä monista kiehtovista esiintymismuodoistaan, jotka sille on kehitetty? Mikä R se silloin olisi ollut? R niin kuin rakastan edelleenkin molempia 'eksiäni', kun en ole osannut tai edes katsonut aiheelliseksi kerran aloitettuani lopettaa? R niin kuin rakastan isäpuoltani, sillä tapaa kuin ihmistä rakastaa häntä ymmärtäessään, vaikka tämä olisi aiheuttanut itsellesi likaisimman ja kelvottomimman olon koskaan? R niin kuin rakastan kaikkia mukavia asioita elämässä, kuten äitini kuumaa viinimarjamehua ja pikkusiskoni paahtoleipää, jota hän aina pelkää minun syövän niin paljon, ettei hänelle jää? Mikä ihmeen R tämä olisi ollut? Ehkä olisi riittänyt, jos olisin kertonut, että kun toinen koskee ja katsoo suoraan silmiin omillaan (jotka ovat minusta muuten varsin nätit, sitäkään en ole varmaan koskaan maininnut) ja sanoo haluavansa minun olevan täällä ja elävän, niin sisälläni liikahtaa jokin, sillä tapaa kuin siellä nyt voi liikahtaa, kun toisen sanat muistuttavat jostain omasta lukioaikaisesta runosta ja sitä tuntee taas sen toivon, että ehkä, ehkä todellakin joku toinen voisi ymmärtää minun kaipuutani...

Edelleen järkyttävän pitkiä virkkeitä. Enkä ole edennyt sanomisessani mihinkään. Mutta kuitenkin, olen minä elänytkin. Muistohan se kaikki nyt enää vain on, tätä helkutin napu-napu-naputtelua lukuunottamatta. Tai muistoja, kasoittain. Tästäkin kyseisestä tyypistä. Ala-asteella sen paita ei koskaan pysynyt housuissa. Aina alussa se oli siististi tungettu housun vyötärön sisään ja siitä se sitten alkoi välitunnin myötä tursuilla aina vain enemmän, kunnes koko paidanhelma viipotti ulkona. Ala-asteen jälkeisellä leirillä se jahtasi mua coronna-kepin kanssa, en nyt ihan muista miksi, mutta hauskaa se silloin oli. Ylä-asteella joskus kysyin siltä jotain, en mitenkään vittuillakseni, vaan ihan koska oletin sen tietävän asioista enemmän kuin ikäisensä yleensä. Lukiossa ruotsintunnilta lintsaamista ja pelejä. Silloin alkoi haasteiden heittäminen ja provokaatio. Kerran koulun pihalla se yritti saada mut haukkaamaan suussaan olevaa lakua. En kehdannut. En kehtaisi varmaan vieläkään, mikä on kaiken huomioon ottaen ihan naurettavuuteen asti typerää. Sitten pimeitä muistoja pimeistä ajoista, makasin joskus pimeässä hänen vieressään, puhuin, ihan sama mitä, olin hetken irrallaan mieleni pimeydestä, joka oli paljon ikävämpää kuin se meitä ympäröivä. Lontoolainen lentokenttä, kosketan hänen nilkkaansa, väsyneiden banaanivitsien välissä mietin, että mitenköhän sillä nyt oikeastaan menee, siellä ulkomailla. Sitten muistoista kaikkein tuoreimmat, ne jotka saavat lakuleikit vaikuttamaan siltä, mitä ne todellakin ovat: herttaisia lapsellisuuksia vuosien takaa.

Tuossa vain joitain muistoja, koskien vain yhtä henkilöä. Niitä on niin paljon enemmän, ja ne tekevät olon raskaaksi. Minä olen yksi helvetin rikkinäinen ihminen, kulunut ja käytetty. En ole koskaan oppinut päästämään irti yhtään mistään. Olen täynnä merkkejä ja painaumia, haavoja ja kolhuja, mustelmia ja tatuointeja, läjäpäin kädenjälkiä. Minussa on tuskin yhtään koskematonta pinta-alaa jäljellä vallattavaksi. Vaikea tavoittaa itsestään hippuakaan neitseellisyyttä. Olen käyttänyt itseni loppuun ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten koskaan ole oppinut olemaan uusiutuva luonnonvara. Haluaisin niin olla tuulta ja virtaavaa vettä. En ole. Olen jokin hiton fossiilinen polttoaine, ikivanha muinaismuisto.

Jos siis haluaa lepertelyä, on kaiketi mentävä muualle. Jos haluat tuntea tuulen hiuksissasi, kuulla veden liplatuksen, ole kiltti ja mene muualle. Täällä on vain löyhkäävä kärtsä, joka sekin on parhaillaan sammumaisillaan. Täällä ei ole mitään muuta opittavaa, kuin mitä on olla 25-vuotias ja tuntea olonsa ikivanhaksi ja niin kovin väsyneeksi.

Erottaessa en sanonut edes, että nähdään taas. Nähdään me kuitenkin. Oi elämä.