Sekametelisoppaa joulun kunniaksi

Eräs asia jaksaa yllättää minut kerta toisensa jälkeen: kuinka silloinkin, kun tuntuu, että sanani ovat muuttuneet minulle niin riittämättömiksi ja tyhjänpäiväisiksi iljetyksiksi, ettei niitä jaksa tai edes pysty suoltamaan ulos enää yhtäkään, niin aina niitä vaan jostain ponnahtaa pintaan lisää.

On paha olo. Koen syyllisyyttä siitä, että on paha olo. Syyllisyys lisää pahaa oloa.

Hetkittäin on hyvä olo. Huomaan hymyileväni, kun jotkin asiat ovat sujuvia, toimivia, viihdyttäviä tai mukavia. Sitten koen syyllisyyttä siitä, että oli hetken aikaa hyvä olo.

Mikä logiikka tässä on? Sekä paha että hyvä olo tuottavat syyllisyyttä. Ei siinä sinänsä mitään logiikkaa ole. Ainoastaan masennukseen taipuvaisen mielen logiikka, jonka olen oppinut tuntemaan melkoisen hyvin. Nämäkin tuntemukset ovat minulle hyvin tuttuja, tämä kokemus siitä, ettei mitään ole tehtävissä, ei löydettävissä mitään sellaista suuntaa, mihin kääntyä, joka ei tuottaisi kipua. Ansa, masentuneen mielen itselleen rakentama vankila.

Muutamaa muutakin tuntemusta olen viime päivinä tervehtinyt vanhana tuttavana. Sitä, kuinka voi tuntea olonsa niin pahaksi, ettei yksinkertaisesti siinä hetkessä pysty mieltämään, miten joskus vielä voisi tuntua paremmalta. Ja sitä, kuinka vaikeaa aamulla on päästä sängystä ylös, luopua unen tarjoamasta eskapismista.

Tavoitan tällä hetkellä kolme rakentavaa ajatusta koskien sitä, kuinka suhtautuisin omaan elämääni. (O)saan kuitenkin...

a) ... olla kiitollinen siitä, että kun olemattomuuden kaipuu on vahvimmillaan ja mielen rajamaille putkahtaa sen itsestään selvimmät käytännön implikaatiot, niin tajuan lähteä ulos kävelylle.

b) ... olla kiitollinen siitä, että elämä osaa tehdä ihmisestä pehmeän ja nöyrän. Äitini tapasi aikanaan kertoilla, kuinka isoveljeni oli hirveän hankala vauva: ongelmainen, itkuinen ja huomiota vaativa. Jossain kahden vuoden kieppeillä hän kuitenkin rauhoittui ja hiljeni ja on siitä asti ollut miltei huolestuttavan tasainen ja tyyni ihminen. Minä puolestani olin kuulemma mitä herttaisin ja helpoin lapsi, kunnes uhmaikäni alkoi. Ja tarinan loppukaneetti oli tietenkin aina, että se uhmaikä ei sitten koskaan olekaan loppunut. Voi toki olla, että minussa on ollut liikaa kulmia. No äiti-rakas, taas niistä on hioutunut pois ainakin yksi, ellei useampikin. Maailma osaa kesyttää. Mutta kaipa äitinikin on sen huomannut, koska kyseinen anekdootti tuntuu kadonneen hänen repertuaaristaan.

c) ... olla kiitollinen siitä, että tällä hetkellä tunnen hyvin selkeästi, mitä tarvitsen. Siitä ei ole epäilystäkään. Minä tarvitsen lepoa.

Niin. Olla kiitollinen.