Laitoksellani on eräs professori, jonka inhimillisessä elämänviisaudessa ja lupsakassa murteessa sielu oikein lepää. Kerran luennolla tämä professori sanoi, että hänen mielestään häpeä saattaa hyvinkin olla tunteista kaikkein tuhoisin. Hänen teoriansa mukaan monet muut ikäviä tekoja motivoivat tunnetilat ovat usein häpeän liitennäisiä tai seurannaisia: syyllisyys, masennus, aggressio, tarve salailuun ja toisten kaltoinkohteluun ja niin edespäin. Ei tuota varmastikaan voi minään ehdottomana totuutena pitää, mutta kyllä siinä jotain ajattelemisen aihetta on.
Mitä me sitten häpeämme? Väittäisin, että monellakaan meistä ei ole vaikuttavia luurankoja kaapissaan: ei mitään kovinkaan rikollisia tai edes valtavirrasta poikkeavia tapahtumia menneisyydessään tai piirteitä luonteessaan/elämäntyylissään. Nuoruuden erheet ja muut hairahdukset usein pikemminkin nolottavat kuin hävettävät. Niistä saattaa jopa löytyä uuteen henkilöön tutustuttaessa hauskaa jutunjuurta. Ehkä tällaiset verbaaliset paljastukset pelottavat meitä loppujen lopuksi kaikkein vähiten...
Mitä enemmän käytännössä lähennymme jotakuta kanssaihmistä, sitä paljaammiksi tulemme tekojemme suhteen. Jos vietän paljon aikaa jonkun kanssa, tämä henkilö tulee näkemään kaikki oudot pikku tapani ja epämääräiset kummallisuuteni, joille ei ole olemassa minkäänlaisia rationaalisia perusteita. Ehkä juuri näissä lukemattomissa tarkoituksellinen toiminnan väliin jäävissä pikku tavoissa ja tempauksissa asuu sellainen osa meitä, jonka hyväksytyksi tulemisesta olemme häpeään asti huolissamme? Mitä toinen minusta ajattelee nähdessään minut silloin, kun en itse ajattele, en toimi miettien, miltä toimintani vaikuttaa?
Sitten kun toisen kanssa on edetty tarpeeksi läheiseen kanssakäymiseen tulee esiin yksi Synkimmistä Salaisuuksista: millainen olen silloin, kun oloni on kaikkein pahin. Äärimmäisyyksiinsä asti haastettu mielenrauha tuo uskoakseni monissa meistä esiin sellaista, jota emme tosiaankaan haluaisi kenen tahansa näkevän. Silloin astuvat peliin itsekkäimmät defenssimme ja surkeimmat selviytymisyrityksemme. Olemme huonoin versio itsestämme.
Olen menneisyydessäni syyllistynyt pariin sellaiseen vastuuttomuuteen tahi ajattelemattomuuteen, joista en ihan älyttömän mielelläni puhu. Silti voisin jakaa ne ystävien kanssa, jos sellaiseen joskus olisi joku motiivi. Lisäksi varastin kerran irtokarkin kaupan laarista, mutta siitä tuskin saa mitään Ocean's Elevenin vertaista veijaritarinaa. Minun Synkin Salaisuuteni on nimenomaan se, millainen olen, kun voin todella, todella huonosti. Olen varjellut salaisuuttani hyvin. Monet läheiset ovat sen varmasti ainakin jossain määrin tunteneet nahoissaan, mutta oikeastaan vain yksi ihminen on kyennyt osoittamaan sen tylysti sormellaan. Kiehtovaa sinänsä, että juuri tuon tyypin kanssa minulla on meneillään tämänhetkisen elämäni intensiivisin ihmissuhde. Mikä on syy ja mikä seuraus? Pystyykö hän osoittelemaan sormella, koska on niin läheinen, vai onko hän niin läheinen, koska pystyy osoittelemaan sormella?
Millainen sitten olen huonoimmillani eli mikä on Synkin Salaisuuteni? En aio tässä kertoa, ähäkutti. Ylpeyteni ei taida sallia, eikä ylpeyteni tosiaankaan ole mikään hyvin varjeltu salaisuus.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment