Kirjoitan tässä töiden lomassa purkauksenomaisen ja hätäisen postauksen koskien oivallusta, joka sekin tuli töiden lomassa purkauksenomaisesti ja hätäisesti, kun tulin ajatelleeksi erään ystäväni aiempia sanoja. Tajusin yhtäkkiä, vai pitäisikö sanoa pikemminkin, että tulin akuutin tietoiseksi siitä, että jos olisin toisenlaisella asennepaketilla varustettu henkilö, olisin hyvinkin saattanut tässä viime päivinä asettaa kyseisen läheiseni ihan turhanpäiväisillä paineilla kuormitettuun asemaan. Toisenlaisella asennepaketilla tarkoitan tässä tapauksessa jotenkin viimeisen päälle markkinataloudellisesti ihmissuhteisiin suuntautuvaa näkemyspläjäystä. Turhanpäiväiset paineet taas olisivat siinä skenaariossa samanlaisia kriittisiä asenteita, joita liittyy vanhan auton vaihtamiseen uuteen: no kannattiko, onko väri nyt juuri sellainen kuin haaveilin, onko startti yhtä ärhäkkä kuin edellisessä jne. Olen yrittänyt käyttää tässä blogissa kovin pehmeitä ja pastellinsävyisiä ilmaisutapoja, mutta nyt täytyy kyllä sanoa että HYI HELVETTI ja SAATANA SENTÄÄN.
No. Olen yrittänyt välttää kyseisen tyyppisiä asenteita mahdollisimman pitkälle ja tyydytyksekseni koen onnistuneeni. Olen kyennyt käsittelemään kaksi ihmissuhdetta sen verran erillisinä toisistaan, etten koe yhtään mitään edellä kuvaillun kaltaista. Tekisi mieli taputtaa itseään ylpeänä päälaelle ja kehaista. Ja miksipä en vaikka tekisi niin, asiakkaatkaan ei katso... Tap tap. Hyvä tyttö. Sä olet perkele tehnyt jotain oikein.
Friday, February 22, 2008
Sunday, February 3, 2008
Suru II
Yritin käydä nukkumaan, mutta se meni ahdistuneeksi itkeskelyksi. Tuumasin sitten, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaa samaa rataa, kunnes uuvuttuani rauhoittuisin tarpeeksi nukkuakseni, tai sitten nousta suosiolla ylös ja puuhailla jotain vaikka koneella. Tarvitsisin kyllä kipeästi unta. Havaitsin tänään töistä päästyäni olevani aika lopussa. Metrosta noustuani olin niin ajatuksissani, että kävelin liian pitkälle ja huomasin yhtäkkiä olevani jossain ihan muualla kuin piti. Ironisinta asiassa on se, että ajatukset, joihin olin niin uppoutunut, koostuivat lähinnä itseni moittimisesta koskien keskittymiskykyni viimeaikaista herpaantumista. Pää rakoilee joskus huolestuttavasti.
"Et sä kai kauhean rakastunut voinut olla, jos sua ei kuitenkaan innostanut enempää yrittää", isäni tuumasi aiemmin tällä viikolla. Tuokin sivumennen heitetty kommentti on jäänyt jotenkin päähän pyörimään ja vetänyt surulliseksi ja sanattomaksi. Olisi kai ollut turha selitellä, että en koe kohdallani koskaan minkään rakastamisen puutteesta olleen kiinni. Ehkä minun rakkauteni on vain vääränlaista, samaan tapaan kuin kaikki muukin minussa joskus tuntuu olevan. Ja mitä yrittämiseen tulee, niin itsestäni kyllä tuntuu, että olen yrittänyt paljonkin. Tai sitten olen vain kuvitellut tai uneksinut kaikki yrittämiseen ja epäonnistumiseen liittyvät muistoni. Yrittämistä on ollut kaikenlaista ja niin moniin erilaisiin haasteisiin liittyvää. Epäonnistumiseen liittyvä kuvasto taas on masentavan samankaltaista: minä itkemässä käpertyneenä pienen asuntoni lattialle, minä itkemässä arkistohuoneessa mappien keskellä, minä itkemässä laivan hytissä, minä itkemässä suihkussa, minä itkemässä vanhan puutalon yläkerrassa...
Oletan, että on aivan inhimillistä ja universaalia joskus kokea rakkautensa olevan kelpaamatonta, arvotonta tai riittämätöntä, tai aina silloin tällöin miettiä, huomaako kukaan edes, kuinka kovasti sitä yrittää. Siksi olen yrittänyt itse hyväksyä ja arvostaa osakseni tullutta rakkautta, sainpa sitä sitten minkä tahansa persoonan tai tilanteen läpi suodatettuna. Ja olen yrittänyt pistää kunnioituksella merkille toisten yrittämisen. Ja olen jopa pyrkinyt tekemään näin pyyteettömästi ajattelematta, huomataankohan minun yrittämiseni tämän asian suhteen, vaikka siinä olen varmasti usein epäonnistunut.
Jostain syystä olen taas muistellut niitäkin kertoja, jolloin minulle on epäsuoraan vihjattu tai suoraan väitetty, etten rakasta totuutta. Mitä siihenkin toteaisi? En voi uskoa tuollaiseen. Jos minulla ei ole pyrkimystä vilpittömyyteen, minulla ei ole enää mitään.
Pudotin tänään ikkunalaudalta typerän, halvan, mauttoman koriste-esineen, jonka sain aikanaan äidinäidiltäni. Se meni palasiksi. En varmaan koskaan tule tottumaan siihen, että asiat menevät rikki. Enkä varmaan koskaan tule tottumaan siihen, etteivät asiat kuitenkaan ikinä mene niin kokonaan rikki, että saattaisin unohtaa.
"Tytön mielessä vilahtelivat kaikki sanomiset ja tekemiset. Ei vain tämä päivä, tyttö mietti, minun täytyy muistaa ne kaikki. Hänen täytyi muistaa useampia ihmisikiä, lapsuudestaan asti, yhä enenevissä määrin. Päätä kivisti, tuli pakottunut olo. Mitä pienempi oli, sitä enemmän täytyi kurkottaa. Niin se oli aina, kaikessa. --- Perillä noustaan lautasta, isä ehdottaa syömään menoa. Tyttö hymyilee, niin kuin hänellä on tapana, muodostaen elävän paradoksin. Hän puhuu jonkun muun suulla, mutta jonkun toisen jonkun muun kuin hetki sitten. Joskus ihan pienenä olin siellä hotellissa ja leikin pikkuautoilla. Mikä hotelli se oli ja mitä me siellä teimme? Tämä täytyy tietää, tämä, kaikki. Ajatus viipyy jo itkuisessa yössä."
Yhdestä vanhasta novellistani... Sinänsä aika järkkyä suoltaa nettiin tällaista moskaa keskellä yötä. Olisi varmaan pitänyt laittaa otsikoksi "Itsesääli", niin olisi mahdolliselle lukijalle edes jonkinlainen varoitus. No joo, onhan tämä ehkä kuitenkin harmittomampaa, kuin alkaa esimerkiksi soitella joillekin viattomille lähimmäisilleen keskellä yötä etsien purkautumisväylää. Nyt takaisin sänkyyn ja uusi yritys päästä untenmaille.
"Et sä kai kauhean rakastunut voinut olla, jos sua ei kuitenkaan innostanut enempää yrittää", isäni tuumasi aiemmin tällä viikolla. Tuokin sivumennen heitetty kommentti on jäänyt jotenkin päähän pyörimään ja vetänyt surulliseksi ja sanattomaksi. Olisi kai ollut turha selitellä, että en koe kohdallani koskaan minkään rakastamisen puutteesta olleen kiinni. Ehkä minun rakkauteni on vain vääränlaista, samaan tapaan kuin kaikki muukin minussa joskus tuntuu olevan. Ja mitä yrittämiseen tulee, niin itsestäni kyllä tuntuu, että olen yrittänyt paljonkin. Tai sitten olen vain kuvitellut tai uneksinut kaikki yrittämiseen ja epäonnistumiseen liittyvät muistoni. Yrittämistä on ollut kaikenlaista ja niin moniin erilaisiin haasteisiin liittyvää. Epäonnistumiseen liittyvä kuvasto taas on masentavan samankaltaista: minä itkemässä käpertyneenä pienen asuntoni lattialle, minä itkemässä arkistohuoneessa mappien keskellä, minä itkemässä laivan hytissä, minä itkemässä suihkussa, minä itkemässä vanhan puutalon yläkerrassa...
Oletan, että on aivan inhimillistä ja universaalia joskus kokea rakkautensa olevan kelpaamatonta, arvotonta tai riittämätöntä, tai aina silloin tällöin miettiä, huomaako kukaan edes, kuinka kovasti sitä yrittää. Siksi olen yrittänyt itse hyväksyä ja arvostaa osakseni tullutta rakkautta, sainpa sitä sitten minkä tahansa persoonan tai tilanteen läpi suodatettuna. Ja olen yrittänyt pistää kunnioituksella merkille toisten yrittämisen. Ja olen jopa pyrkinyt tekemään näin pyyteettömästi ajattelematta, huomataankohan minun yrittämiseni tämän asian suhteen, vaikka siinä olen varmasti usein epäonnistunut.
Jostain syystä olen taas muistellut niitäkin kertoja, jolloin minulle on epäsuoraan vihjattu tai suoraan väitetty, etten rakasta totuutta. Mitä siihenkin toteaisi? En voi uskoa tuollaiseen. Jos minulla ei ole pyrkimystä vilpittömyyteen, minulla ei ole enää mitään.
Pudotin tänään ikkunalaudalta typerän, halvan, mauttoman koriste-esineen, jonka sain aikanaan äidinäidiltäni. Se meni palasiksi. En varmaan koskaan tule tottumaan siihen, että asiat menevät rikki. Enkä varmaan koskaan tule tottumaan siihen, etteivät asiat kuitenkaan ikinä mene niin kokonaan rikki, että saattaisin unohtaa.
"Tytön mielessä vilahtelivat kaikki sanomiset ja tekemiset. Ei vain tämä päivä, tyttö mietti, minun täytyy muistaa ne kaikki. Hänen täytyi muistaa useampia ihmisikiä, lapsuudestaan asti, yhä enenevissä määrin. Päätä kivisti, tuli pakottunut olo. Mitä pienempi oli, sitä enemmän täytyi kurkottaa. Niin se oli aina, kaikessa. --- Perillä noustaan lautasta, isä ehdottaa syömään menoa. Tyttö hymyilee, niin kuin hänellä on tapana, muodostaen elävän paradoksin. Hän puhuu jonkun muun suulla, mutta jonkun toisen jonkun muun kuin hetki sitten. Joskus ihan pienenä olin siellä hotellissa ja leikin pikkuautoilla. Mikä hotelli se oli ja mitä me siellä teimme? Tämä täytyy tietää, tämä, kaikki. Ajatus viipyy jo itkuisessa yössä."
Yhdestä vanhasta novellistani... Sinänsä aika järkkyä suoltaa nettiin tällaista moskaa keskellä yötä. Olisi varmaan pitänyt laittaa otsikoksi "Itsesääli", niin olisi mahdolliselle lukijalle edes jonkinlainen varoitus. No joo, onhan tämä ehkä kuitenkin harmittomampaa, kuin alkaa esimerkiksi soitella joillekin viattomille lähimmäisilleen keskellä yötä etsien purkautumisväylää. Nyt takaisin sänkyyn ja uusi yritys päästä untenmaille.
Friday, January 25, 2008
Syyt ja Seuraukset
Oletetaan, että on olemassa nuori nainen, jolla on huonosti voidessaan taipumus toimia kaikkea muuta kuin hallitusti ja ajatuksella. Oletetaan, että tämä taipumus on joissain elämänvaiheissa manifestoitunut niin kärjekkäänä, että kyseisen nuoren naisen tasapaino on järkkynyt hänen joutuessaan pohtimaan, voiko ylipäätään luottaa itseensä tai kuvitella omaavansa minkäänlaista itsekontrollia tai elämänhallintaa. Kuvitellaanpa sitten vielä, että selvitessään suurimmasta hämmennyksestä ja luoviessaan takaisin tasapainoisempaan suuntaan tämä nuori nainen huomaa löytävänsä toiminnalleen edes jonkinlaisia syitä ja kykenevänsä retrospektiivisesti sanoittamaan kaikenlaista, joka aiemmin jätti hänet mykäksi.
Kysymys kuuluu: onko tällainen syiden löytäminen jälkikäteen rakentavaa ja mielekästä elämänsä narratiivin luomista vai vain petollista ja valheellista tekojensa oikeuttamista ja järkiperäistämistä?
Minulle on väitetty, että Syyt eivät oikeasti edellä Seurauksia, vaan ne keksitään jälkikäteen. Ihmisen ainoa motiivi olisi siis yksinkertaisesti se, että hän haluaa tehdä jotain, haluaa kokea tämän asian eikä tuota. Kaikki Syyt kerätään kokoon jotenkin keinotekoisesti haluamisten ja tekemisten jälkeen. Itsestäni tuo on kuitenkin liian helppoa: ei kaikki ole redusoitavissa jollekin 'ku mä nyt vaan halusin' -tasolle. Tai onhan se hyvinkin, mikäs minua estäisi, mutta minusta haluamisille on nähtävissä myös syitä. Miksi ihminen haluaa kokea tämän asian, muttei tuota toista? Toisaalta minulle on myös väitetty, että miksi-kysymykset ovat rasittavia ja jopa jotenkin hengellisesti vahingollisia, koska ne rajoittavat ihmisen vapaata ja mahdollisimman vilkasta virtausta. No, minä olen analyyttinen, vastuuntuntoinen ja introspektioon taipuvainen yksilö, joten sanon: paskaa tuollainen New Age -hihhulointi, jossa muka henkisen kehittyneisyyden varjolla luistetaan asioiden tutkailuista ja käsittelystä.
Minun on kuitenkin annettava kunniaa tuollaisen lähestymistavan tinkimättömyydelle. Kaikessa yksioikoisuudessaan se saattaa tuoda esille asioiden pohjimmaisen tilan, sen mihin kaikki kärjistyy: ei selityksiä, teit valinnan, halusit yhtä etkä toista ja sillä selvä. En silti edelleenkään ole yhtään vakuuttunut, etteikö haluamisille olisi syitä ja etteivätkö ne olisi pohdinnalla tavoitettavissa ja etteikö siitä saattaisi olla ihmiselle hyötyä (ainakin mielenterveys pysyy paremmin kasassa, kun pyrkii näkemään toiminnassaan jotain... niin, mieltä). Ehkä vastaus aiempaan kysymykseen on siis: selitysten etsiminen voi olla kumpaa vain, rakentavaa narratiivin luomista tai petollista selittelyä. Ero piilee kai löydettyjen syiden totuudenmukaisuudessa.
Seuraava kysymys kuuluu: kuka määrittää syiden totuudenmukaisuuden?
Loppupeleissä se on kai aina tehtävä itse. Tietysti muut voivat antaa mielipiteensä, joskus kovin kärkkäänkin sellaisen. Toisaalta voi olla, että löydät itsesi tilanteesta, jossa ehkä jotain selitettävää olisi, mutta tehty vahinko on sitä luokkaa, ettei vastapuolta enää jaksa selityksesi kiinnostaa. Katoaako silloin myös selittämisen tarve ja velvollisuus? Ei kai sentään. Onhan se hyvä tehdä jo itsensä takia. Ja niiden muiden ihmisten, jotka elämääsi jäävät tai siihen myöhemmin tulevat, sillä voit oppia virheistäsi (ja mikset myös antaa itsellesi kunniaa niistä asioista, jotka teit oikein, jos nyt perin positiivisiksi heittäydytään). Saatikka sitten, jos sattuu uskomaan johonkin itseään korkeampaan tahoon tai voimaan. Sellaisen luulisi automaattisesti herättävän intoa löytää merkityksiä ja mieltä omasta olemisestaan, totuutta rakastaen ja vaalien.
Siispä Dr. Philin sanoin: "Be the star in your own life", eli luo sitä rakentavaa narratiivia, mutta "Get real", eli tee sitä mahdollisimman totuudenmukaisesti. Olisiko tässä kaikessa korniudessaan jotain itua?
Kysymys kuuluu: onko tällainen syiden löytäminen jälkikäteen rakentavaa ja mielekästä elämänsä narratiivin luomista vai vain petollista ja valheellista tekojensa oikeuttamista ja järkiperäistämistä?
Minulle on väitetty, että Syyt eivät oikeasti edellä Seurauksia, vaan ne keksitään jälkikäteen. Ihmisen ainoa motiivi olisi siis yksinkertaisesti se, että hän haluaa tehdä jotain, haluaa kokea tämän asian eikä tuota. Kaikki Syyt kerätään kokoon jotenkin keinotekoisesti haluamisten ja tekemisten jälkeen. Itsestäni tuo on kuitenkin liian helppoa: ei kaikki ole redusoitavissa jollekin 'ku mä nyt vaan halusin' -tasolle. Tai onhan se hyvinkin, mikäs minua estäisi, mutta minusta haluamisille on nähtävissä myös syitä. Miksi ihminen haluaa kokea tämän asian, muttei tuota toista? Toisaalta minulle on myös väitetty, että miksi-kysymykset ovat rasittavia ja jopa jotenkin hengellisesti vahingollisia, koska ne rajoittavat ihmisen vapaata ja mahdollisimman vilkasta virtausta. No, minä olen analyyttinen, vastuuntuntoinen ja introspektioon taipuvainen yksilö, joten sanon: paskaa tuollainen New Age -hihhulointi, jossa muka henkisen kehittyneisyyden varjolla luistetaan asioiden tutkailuista ja käsittelystä.
Minun on kuitenkin annettava kunniaa tuollaisen lähestymistavan tinkimättömyydelle. Kaikessa yksioikoisuudessaan se saattaa tuoda esille asioiden pohjimmaisen tilan, sen mihin kaikki kärjistyy: ei selityksiä, teit valinnan, halusit yhtä etkä toista ja sillä selvä. En silti edelleenkään ole yhtään vakuuttunut, etteikö haluamisille olisi syitä ja etteivätkö ne olisi pohdinnalla tavoitettavissa ja etteikö siitä saattaisi olla ihmiselle hyötyä (ainakin mielenterveys pysyy paremmin kasassa, kun pyrkii näkemään toiminnassaan jotain... niin, mieltä). Ehkä vastaus aiempaan kysymykseen on siis: selitysten etsiminen voi olla kumpaa vain, rakentavaa narratiivin luomista tai petollista selittelyä. Ero piilee kai löydettyjen syiden totuudenmukaisuudessa.
Seuraava kysymys kuuluu: kuka määrittää syiden totuudenmukaisuuden?
Loppupeleissä se on kai aina tehtävä itse. Tietysti muut voivat antaa mielipiteensä, joskus kovin kärkkäänkin sellaisen. Toisaalta voi olla, että löydät itsesi tilanteesta, jossa ehkä jotain selitettävää olisi, mutta tehty vahinko on sitä luokkaa, ettei vastapuolta enää jaksa selityksesi kiinnostaa. Katoaako silloin myös selittämisen tarve ja velvollisuus? Ei kai sentään. Onhan se hyvä tehdä jo itsensä takia. Ja niiden muiden ihmisten, jotka elämääsi jäävät tai siihen myöhemmin tulevat, sillä voit oppia virheistäsi (ja mikset myös antaa itsellesi kunniaa niistä asioista, jotka teit oikein, jos nyt perin positiivisiksi heittäydytään). Saatikka sitten, jos sattuu uskomaan johonkin itseään korkeampaan tahoon tai voimaan. Sellaisen luulisi automaattisesti herättävän intoa löytää merkityksiä ja mieltä omasta olemisestaan, totuutta rakastaen ja vaalien.
Siispä Dr. Philin sanoin: "Be the star in your own life", eli luo sitä rakentavaa narratiivia, mutta "Get real", eli tee sitä mahdollisimman totuudenmukaisesti. Olisiko tässä kaikessa korniudessaan jotain itua?
Thursday, January 24, 2008
Lepertelemään Kelpaamaton [Vuokralla-remix]
Minuutit tuntuvat pitkiltä, kun tulee vuokrayksiöönsä ja pystyy hetken vain istumaan runkopatjalla ajatuksissaan kämmeniään tuijotellen. Mieli hakee jotain, tuskin se tietää itsekään mitä. Ehkä selitystä sille, miksi tuntuu, että olisi pitänyt jotain, mikä sitten jäi. Ehkä ratkaisua siihen, miten asian voisi korjata. Ehkä arviota siitä, onnistuiko vaivaannuttamaan toisenkin sillä, millä ikinä sitten saikin itsensä hämmentymään.
I should tell you I'm disaster
I forget how to begin it...
Who knows where - Rent
Who goes there
Who knows
Here goes...
Jumituksen ja tuijottelun jälkeen mieli kulkeutuu tutun perusmotiivin luo. Kyse on jälleen kerran pelosta, siitä elämäni keskellä kohoavasta kylmästä, metallisesta tangosta, jonka ympärille säälittävä todellisuuteni kietoutuu nöyrästi ja notkeana kuin hakattu, huumehouruinen strippari.
Mitä sitä olisi taas uskaltanut sanoa? Jotain kannustavaa muka? Kuka minä olen ketään mihinkään kannustamaan. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, olenko koskaan lunastanut yhtäkään elämäni aikana lausumistani kannustavista sanoista, en niistä yleisesti maailmaa koskevista, enkä todellakaan niistä itseäni koskevista.
Vuokralainen
muistaa maksaa vuokransa
Vuokralainen
pitää kämpän puhtaana - Zen Cafe: Vuokralainen
Vuokralainen
kulkee hiljaa rapussa
Vuokralainen
yöllä kahdelta.
On olemassa kaikenlaisia taikasanoja. Sanoja, jotka ovat niin latautuneita, että niiden vaikutus on kiistämätön, jopa kaikessa epämääräisyydessään. Itse kieli on taikuutta, mikä tahansa sana oikeassa yhteydessä äärimmilleen latautunut. Tiedän. Osaan taikoa. Masennuksen hellittäessä myös synkän sanattomuuden huntu raottuu ja muistan taas: sanojen taitaminen voi sitoa kielen yhtä tehokkaasti kuin puhekyvyttömyys. Magiastaan on kannettava vastuu.
Hei, älä koskaan ota runoilijaa
luoksesi asumaan.
Se salaa surujaan kantaa - Miljoonasade: Runoilija
ja niitä nurkkiisi piilottaa.
Ja se on ainoa vuokra, jonka runoilijalta saa.
Teot ne vasta vaarallisia ovat. Pelko kulkee niistä jokaisen kantapäillä. Pelkään pilaavani jotain. Kun on hidas saa koko ajan henki kurkussa kammota liikkuvansa liian nopeasti. Kyllä, se on ristiriitaista. Kaikki on. Siksi minkäänlainen helposti hahmotettava itseilmaisu on itsensä väkivaltaista pilkkomista paloihin. Tulen ajatelleeksi sitä yhtä ainutta henkilöä, jolle olen koskaan kokenut kyenneeni esittämään itseni edes välttävänä kokonaisuutena. Soitan hänelle, mutta kiire, kiirehän sillä on. Aika juoksee, minä en. Minä seison käsilläni seinää vasten.
Satoi kun tv:tä illalla katsoin
Verkossa vuokran ja laskuni maksoin
Nukahdin myöhään ja odotin sua kai silloinkin
aiemmin.
- Anna Eriksson: Aiemmin
Ei suuntaa, ei paikkaa
ei läheltä toisen voi kotia löytää, luulin aiemmin.
Ei suuntaa, ei paikkaa
koleat tuulet vain sivuja kääntää, luulin aiemmin.
Minuutit tuntuvat pitkiltä, kun kiroan jälleen kerran kodittomuuttani. Ihmiset ovat paikkoja, joissa on liian helppo siipeillä. Joitain hetkiä jossa kussa, sitten olen taas jossain muualla. Ei koskaan kokonaan missään, aina vain osittain. Haluaisin olla joskus kokonaan jossain - sisustaa, tilata lehtiä, tietää minne palata seikkailuista ja painajaisista. Ehkä silloin voisin omistaa sanat, joilla magiaani harjoitan.
But if my life is for rent and I don't learn to buy
Well I deserve nothing more than I get - Dido: Life For Rent
Cos nothing I have is truly mine.
Hän tekee minut hulluksi, ajattelen. Siinäkin on eräs rimpsu taikasanoja, jotka ääneen lausuttuina voisivat saada aikaan yhtä tai toista. Pään sisällä lausuttuina ne saavat aikaan vain katkeransuloisen huvittuneisuuden: njaa, sen hulluksi tekemisen osaisin kyllä ihan itsekin, en minä siihen ole koskaan ketään toista kaivannut. Turhauttaa ja tekee mieli lyödä ja potkia seiniä, mutta se sattuisi liikaa, koska kädet ja jalat ovat kipeytyneet käsilläseisonta harjoituksista.
Minä pystyisin, mutta pelkään. Elämäni ei taivu musikaaliksi.
There's only now
There's only here
Give in to love
Or live in fear - Rent
No other path
No other way
No day but today...
I should tell you I'm disaster
I forget how to begin it...
Who knows where - Rent
Who goes there
Who knows
Here goes...
Jumituksen ja tuijottelun jälkeen mieli kulkeutuu tutun perusmotiivin luo. Kyse on jälleen kerran pelosta, siitä elämäni keskellä kohoavasta kylmästä, metallisesta tangosta, jonka ympärille säälittävä todellisuuteni kietoutuu nöyrästi ja notkeana kuin hakattu, huumehouruinen strippari.
Mitä sitä olisi taas uskaltanut sanoa? Jotain kannustavaa muka? Kuka minä olen ketään mihinkään kannustamaan. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, olenko koskaan lunastanut yhtäkään elämäni aikana lausumistani kannustavista sanoista, en niistä yleisesti maailmaa koskevista, enkä todellakaan niistä itseäni koskevista.
Vuokralainen
muistaa maksaa vuokransa
Vuokralainen
pitää kämpän puhtaana - Zen Cafe: Vuokralainen
Vuokralainen
kulkee hiljaa rapussa
Vuokralainen
yöllä kahdelta.
On olemassa kaikenlaisia taikasanoja. Sanoja, jotka ovat niin latautuneita, että niiden vaikutus on kiistämätön, jopa kaikessa epämääräisyydessään. Itse kieli on taikuutta, mikä tahansa sana oikeassa yhteydessä äärimmilleen latautunut. Tiedän. Osaan taikoa. Masennuksen hellittäessä myös synkän sanattomuuden huntu raottuu ja muistan taas: sanojen taitaminen voi sitoa kielen yhtä tehokkaasti kuin puhekyvyttömyys. Magiastaan on kannettava vastuu.
Hei, älä koskaan ota runoilijaa
luoksesi asumaan.
Se salaa surujaan kantaa - Miljoonasade: Runoilija
ja niitä nurkkiisi piilottaa.
Ja se on ainoa vuokra, jonka runoilijalta saa.
Teot ne vasta vaarallisia ovat. Pelko kulkee niistä jokaisen kantapäillä. Pelkään pilaavani jotain. Kun on hidas saa koko ajan henki kurkussa kammota liikkuvansa liian nopeasti. Kyllä, se on ristiriitaista. Kaikki on. Siksi minkäänlainen helposti hahmotettava itseilmaisu on itsensä väkivaltaista pilkkomista paloihin. Tulen ajatelleeksi sitä yhtä ainutta henkilöä, jolle olen koskaan kokenut kyenneeni esittämään itseni edes välttävänä kokonaisuutena. Soitan hänelle, mutta kiire, kiirehän sillä on. Aika juoksee, minä en. Minä seison käsilläni seinää vasten.
Satoi kun tv:tä illalla katsoin
Verkossa vuokran ja laskuni maksoin
Nukahdin myöhään ja odotin sua kai silloinkin
aiemmin.
- Anna Eriksson: Aiemmin
Ei suuntaa, ei paikkaa
ei läheltä toisen voi kotia löytää, luulin aiemmin.
Ei suuntaa, ei paikkaa
koleat tuulet vain sivuja kääntää, luulin aiemmin.
Minuutit tuntuvat pitkiltä, kun kiroan jälleen kerran kodittomuuttani. Ihmiset ovat paikkoja, joissa on liian helppo siipeillä. Joitain hetkiä jossa kussa, sitten olen taas jossain muualla. Ei koskaan kokonaan missään, aina vain osittain. Haluaisin olla joskus kokonaan jossain - sisustaa, tilata lehtiä, tietää minne palata seikkailuista ja painajaisista. Ehkä silloin voisin omistaa sanat, joilla magiaani harjoitan.
But if my life is for rent and I don't learn to buy
Well I deserve nothing more than I get - Dido: Life For Rent
Cos nothing I have is truly mine.
Hän tekee minut hulluksi, ajattelen. Siinäkin on eräs rimpsu taikasanoja, jotka ääneen lausuttuina voisivat saada aikaan yhtä tai toista. Pään sisällä lausuttuina ne saavat aikaan vain katkeransuloisen huvittuneisuuden: njaa, sen hulluksi tekemisen osaisin kyllä ihan itsekin, en minä siihen ole koskaan ketään toista kaivannut. Turhauttaa ja tekee mieli lyödä ja potkia seiniä, mutta se sattuisi liikaa, koska kädet ja jalat ovat kipeytyneet käsilläseisonta harjoituksista.
Minä pystyisin, mutta pelkään. Elämäni ei taivu musikaaliksi.
There's only now
There's only here
Give in to love
Or live in fear - Rent
No other path
No other way
No day but today...
Tuesday, January 22, 2008
Kauhistuttavia Asioita
Kun hehkuva intohimo haipuu hyytäväksi halveksunnaksi,
kun polttava vihaisuus vaihtuu koleaksi katkeruudeksi,
kun säkenöivä suru jäätyy viileäksi yksinäisyydeksi.
Kun kuumasta tulee kylmä.
kun polttava vihaisuus vaihtuu koleaksi katkeruudeksi,
kun säkenöivä suru jäätyy viileäksi yksinäisyydeksi.
Kun kuumasta tulee kylmä.
Friday, January 18, 2008
Itsesäälinen aatos pelosta
Tässä maailmassa on niin monia asioita, joita pelätä. Sitä voi pelätä esimerkiksi satuttavansa jotakuta, josta välittää, epäonnistuvansa tehtävissä, jotka itselle on uskottu, tai huomaavansa, että on kykenemätön motivoitumaan minkäänlaiseen rakentavaan itsekehitykseen. Ja sitä voi tulla illalla kotiin ja tajuta koko päivän surreensa sitä, kuinka on satuttanut läheisiään, sekoilleensa töissä ja onnistuneensa jälleen olemaan laiminlyövä ja saamaton opintojensa suhteen. Sitten ei olekaan jäljellä paljon muuta pelättävää, kuin että itkee itsensä loppuun.
Wednesday, January 16, 2008
Suru
Eilen ja tänään olen ollut surullinen. Jostain syystä halusin kirjoittaa sen tänne, mahdollisesti jonkinlaisena selityksenä eilisille alavireisille värssyille. Surulla ei välttämättä ole edes mitään tiettyä syytä tai tarkkaa kohdetta, joten en oikein tiedä, mitä sen kummempaa tai enemmän voisin kuvitella siitä kertovani. Ehkä voisin kertoa mahdollisille lukijoille (ja samalla vakuutta itselleni), että se on ihan ok. Enhän ole edes kauhean ahdistunut. Suru on ollut yksi tunne-elämäni peruskomponenteista niin kauan kuin muistan. Minulla on eräs vahva lapsuudenmuisto (eräs varhaisimmistani), johon jostain syystä palaan aina silloin tällöin. Löysin talonyhtiömme takapihan reunaa kulkevalta hiekkatieltä kuolleen linnunpoikasen, pienen elottoman lintuvauvan. Höyhenetön, vaaleanpunainen rääpäle oli jotenkin joutunut ulos pesästä, joko emonsa heittämänä tai jonkin muun kohtalonoikun kautta, ja makasi nyt maassa pienine nokkineen ja isoine tummine silmineen, joita peittävät ihopoimut eivät koskaan avautuisi. Tapauksessa oli tietenkin yhtäältä ihan klassista kuoleman idean tunkeutumista lapsenmaailmaan, ja toisaalta jonkinlaista yhtäkkistä kipeää tiedostusta siitä, että maailmassa oli tällaisia asioita, joita ei enää mitenkään voinut korjata tai muuttaa: peruuttamattomia. Luoja tietää, että olen silti kokenut tarvetta yrittää korjata asioita ja ihmisiä, kaikenlaista, ja pyrkinyt siihen jos jonkinlaisella pingottamisella ja pakkomielteilyllä, henkilökohtaisella magialla ja voodoolla. Mutta maailma toimii sillä tapaa, että jotkin asiat ovat vaikutuskykyni ja jaksamiseni tuolla puolen. Se mitä jää jäljelle on suru. Puhdas, suodattamaton suru.
Subscribe to:
Posts (Atom)