Lepertelemään Kelpaamaton

Eilen minulta toivottiin lepertelyä. Ikävä kyllä minä puolestani tunsin, kuinka vaitonaisuus painui väkisinkin mieleni verbaalista kudetta vasten hangaten epämääräiseksi, nukkaiseksi mössöksi senkin vähän, mikä siellä oli ehkä aiemmin muodostanut kankaan struktuuria.

Yritän tässä nyt sangen monimutkaisesti ilmaista ihan vain sitä, että vaikkeivat kaikki läheiseni sitä välttämättä kovin herkästi uskoisikaan, minulta loppuvat sanat harvinaisen helposti. Ne loppuvat silloin kun kohtaan jotain lamaannuttavan tavoittamatonta, esimerkiksi kun olen istunut yönpimeässä pikkusiskoni sängyn laidalla, kun hänellä on ollut vaikeuksia nukkua, silittänyt hänen päätään ja ymmärtänyt, mitä on aidosti epäitsekäs rakkaus ja kuinka mahdotonta minun on koskaan tavoittaa sitä päivänvalossa keskellä arkisia sotkujani. Sanat loppuvat, kun kohtaan jotain niin perustavanlaatuista, ettei sitä voi kuin sisäisesti tuijottaa, esimerkiksi kun töissä tajuan monien siellä harrastavan saattohoitoa samanaikaisesti, vain eri asioiden suhteen, ja millainen on meitä ihmiseläjiä yhdistävä Ihmiselämyys: useita pieniä syntymiä ja kuolemia. Ja aivan takuulla sanat loppuvat, kun sisällä on sellaista karkeaa villahöttöä, että jos siitä alkaisi kehrätä lankaa, niin se lanka olisikin sitten sellaista tavaraa, että se joko kuristaisi tai koristaisi, kuka tietää, joten syyllisyys vie sanat ja sitoo kielen.

Pitkiä virkkeitä niin kuin yleensäkin, kun sanominen on mahdotonta. Kai minä tällaisia bloggauksia voisin vääntää vaikka miljoonan, mutta mistään merkittävästä en ole koskaan onnistunut sanomaan mitään. Mitä olisin eilenkään osannut sanoa, jos itsesensuuri olisi sallinut? Ehkä olisin voinut kysyä, luuleeko toinen tosissaan, että olisin saattanut vasten tahtoani matkustaa varta vasten häntä tapaamaan, varsinkin kun mielentilani on sellainen, etten kenen tahansa seuraa edes sietäisi. Tai luuleeko hän, että se miten lähelle istun tai mihin käteni asetan, on silkka vahinko tai vitsi, että se olisi koskaan sitä ollut. Tai ymmärtääkö toinen, että se kuinka vatsassa kieppuu ja päässä sumenee, kun se tulee lähelle, naurattaa vielä vähemmän. Olisinko voinut käyttää jopa sitä r-sanaa jossain niistä monista kiehtovista esiintymismuodoistaan, jotka sille on kehitetty? Mikä R se silloin olisi ollut? R niin kuin rakastan edelleenkin molempia 'eksiäni', kun en ole osannut tai edes katsonut aiheelliseksi kerran aloitettuani lopettaa? R niin kuin rakastan isäpuoltani, sillä tapaa kuin ihmistä rakastaa häntä ymmärtäessään, vaikka tämä olisi aiheuttanut itsellesi likaisimman ja kelvottomimman olon koskaan? R niin kuin rakastan kaikkia mukavia asioita elämässä, kuten äitini kuumaa viinimarjamehua ja pikkusiskoni paahtoleipää, jota hän aina pelkää minun syövän niin paljon, ettei hänelle jää? Mikä ihmeen R tämä olisi ollut? Ehkä olisi riittänyt, jos olisin kertonut, että kun toinen koskee ja katsoo suoraan silmiin omillaan (jotka ovat minusta muuten varsin nätit, sitäkään en ole varmaan koskaan maininnut) ja sanoo haluavansa minun olevan täällä ja elävän, niin sisälläni liikahtaa jokin, sillä tapaa kuin siellä nyt voi liikahtaa, kun toisen sanat muistuttavat jostain omasta lukioaikaisesta runosta ja sitä tuntee taas sen toivon, että ehkä, ehkä todellakin joku toinen voisi ymmärtää minun kaipuutani...

Edelleen järkyttävän pitkiä virkkeitä. Enkä ole edennyt sanomisessani mihinkään. Mutta kuitenkin, olen minä elänytkin. Muistohan se kaikki nyt enää vain on, tätä helkutin napu-napu-naputtelua lukuunottamatta. Tai muistoja, kasoittain. Tästäkin kyseisestä tyypistä. Ala-asteella sen paita ei koskaan pysynyt housuissa. Aina alussa se oli siististi tungettu housun vyötärön sisään ja siitä se sitten alkoi välitunnin myötä tursuilla aina vain enemmän, kunnes koko paidanhelma viipotti ulkona. Ala-asteen jälkeisellä leirillä se jahtasi mua coronna-kepin kanssa, en nyt ihan muista miksi, mutta hauskaa se silloin oli. Ylä-asteella joskus kysyin siltä jotain, en mitenkään vittuillakseni, vaan ihan koska oletin sen tietävän asioista enemmän kuin ikäisensä yleensä. Lukiossa ruotsintunnilta lintsaamista ja pelejä. Silloin alkoi haasteiden heittäminen ja provokaatio. Kerran koulun pihalla se yritti saada mut haukkaamaan suussaan olevaa lakua. En kehdannut. En kehtaisi varmaan vieläkään, mikä on kaiken huomioon ottaen ihan naurettavuuteen asti typerää. Sitten pimeitä muistoja pimeistä ajoista, makasin joskus pimeässä hänen vieressään, puhuin, ihan sama mitä, olin hetken irrallaan mieleni pimeydestä, joka oli paljon ikävämpää kuin se meitä ympäröivä. Lontoolainen lentokenttä, kosketan hänen nilkkaansa, väsyneiden banaanivitsien välissä mietin, että mitenköhän sillä nyt oikeastaan menee, siellä ulkomailla. Sitten muistoista kaikkein tuoreimmat, ne jotka saavat lakuleikit vaikuttamaan siltä, mitä ne todellakin ovat: herttaisia lapsellisuuksia vuosien takaa.

Tuossa vain joitain muistoja, koskien vain yhtä henkilöä. Niitä on niin paljon enemmän, ja ne tekevät olon raskaaksi. Minä olen yksi helvetin rikkinäinen ihminen, kulunut ja käytetty. En ole koskaan oppinut päästämään irti yhtään mistään. Olen täynnä merkkejä ja painaumia, haavoja ja kolhuja, mustelmia ja tatuointeja, läjäpäin kädenjälkiä. Minussa on tuskin yhtään koskematonta pinta-alaa jäljellä vallattavaksi. Vaikea tavoittaa itsestään hippuakaan neitseellisyyttä. Olen käyttänyt itseni loppuun ihan siitä yksinkertaisesta syystä, etten koskaan ole oppinut olemaan uusiutuva luonnonvara. Haluaisin niin olla tuulta ja virtaavaa vettä. En ole. Olen jokin hiton fossiilinen polttoaine, ikivanha muinaismuisto.

Jos siis haluaa lepertelyä, on kaiketi mentävä muualle. Jos haluat tuntea tuulen hiuksissasi, kuulla veden liplatuksen, ole kiltti ja mene muualle. Täällä on vain löyhkäävä kärtsä, joka sekin on parhaillaan sammumaisillaan. Täällä ei ole mitään muuta opittavaa, kuin mitä on olla 25-vuotias ja tuntea olonsa ikivanhaksi ja niin kovin väsyneeksi.

Erottaessa en sanonut edes, että nähdään taas. Nähdään me kuitenkin. Oi elämä.

Vaikenemisen Velvollisuus

Olen viime päivinä istunut metron oransseilla penkeillä ja katsellut "Oikeastaan sen ei pitäisi kuulua muille" -mainoskampanjan julisteita. Kampanjan tarkoitus on saada ihmiset pohtimaan kännyköiden käyttöään julkisilla paikoilla. Julisteiden kuvissa mm. nuori mies pohtii, kuinka kauan kutinaa mahtaa jatkua, ja vanhahko nainen vakuuttaa olevansa 32-vuotias, tumma ja tulinen. Molemmat siis puhelimeen puhuen, tai kailottaen, niin kuin katsojan on kaiketi tarkoitus mieltää.

Minua häiritsee näissä mainoksissa jokin. Todennäköisesti se, että julisteet viittaavaat ikäviin asioihin kuten nuorten seksi- ja päihdeongelmiin sekä ihmisten väliseen valheelliseen kommunikaatioon, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole mainostaa näiden asioiden vähenemisen puolesta. Ei ei. Tarkoitus on kampanjoida sitä vastaan, että kanssaihmiset joutuvat - herra paratkoon - kuulemaan tällaisista asioista, vaikka ne eivät mitenkään heihin liity. Onhan se niin vaivaannuttavaa joutua sivullisena todistamaan jonkun toisen elämän sekaisuutta ja juurettomuutta.

Kampanja osuu ironisesti samoihin aikoihin Tuusulan koulusurmien kanssa. Tuusulan tapahtumien johdosta ihmiset sitten itkevät, että eikö kukaan kiinnitä huomiota epäkohtiin, pahaan oloon ja asioihin, jotka uhkaavasti kehittyvät ikävään suuntaan. Kenen niihin sitten pitäisi kiinnittää huomiota? Missä niistä saa puhua? Ei ainakaan julkisessa kulkuneuvossa kännykkäänsä.

En tiedä, olenko ihan pöhkö yhdistäessäni nuo kaksi sinänsä irrallista seikkaa (Tuusulan tapahtumat ja mainoskampanjan). Jotenkin vain yhä enemmän väsyttää tässä maailmassa se, että suoralle puheelle tuntuu olevan tietyt sallitut tilanteet ja olosuhteet ja muutoin vallitsee sosiaalinen Vaikenemisen Velvollisuus. Ei toki sovi raiskata Lähimmäisen korvia ja mieltä liian henkilökohtaisilla tai vaivaannuttavilla asioilla. Tämä Läheinen kun on tietenkin ihan avuton ja kyvytön ottamaan vastuuta omasta kokemusmaailmastaan sinun kauhistuttavan verbaalisen saasteesi edessä, häneen kun pätee sama Vaikenemisen Velvollisuus. Ei Lähimmäinen saa sanoa, jos puhumisesi häiritsee, vaan sinun täytyisi itse tajuta Vastuusi.

Onnistuin jossain elämäni vaiheessa kehittämään puhumisesta pakkomielteen. Se muistutti hyvin paljon jonkinlaista sanallista bulimiaa, jossa pyritään paastoamaan, koska syömisen ( = puhumisen) hallitsemisesta/rajoittamisesta on tullut moraalinen, omaan ihmisarvoon liittyvä kysymys. Ja sitten jossain vaiheessa kuitenkin retkahdetaan ahmimaan ja oksentamaan. Väsyin. Nykyään jos joku kysyy esimerkiksi, miten menee tai mitä kuuluu, en vastaa "ihan hyvää", jos se ei pidä paikkaansa. En vaikka kysyjä olisi puolituttu, opettaja tai työkaveri.

Olen tämän takia varmaan monesti hiukan pelästyttänyt tai vähintäänkin kiusaannuttanut ihmisiä ja saanut oudon maineen. Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä nahoissani huomattavasti entistä paremmin. Oma ääni ja sanominen on tärkeää, meni syteen tai saveen. Ja jos joskus taas menettäisin ääneni, tietäisin nyt sen kuitenkin olevan olemassa ideana ja unelmana, jota tavoitella ja odottaa. Okei, siinä on jotain vähän uskonnollista. Mutta minulle Vilpitön Virta sisäisen ja ulkoisen välillä yksinkertaisesti on niin tärkeää.

If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will
If it be your will

-Leonard Cohen: If It Be Your Will


You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah

Hallelujah, Hallelujah
Hallelujah, Hallelujah

I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah

- Sama, Hallelujah

Torstai ei ole toivoa täynnä

Kävelen rappuja ylös ja huomaan toistelevani pääni sisällä mantramaisesti: "Syyllisyys - syyllisyys - syyllisyys - syyllisyys -". Olen tuntenut niin suurta syyllisyyttä siitä, miten sekaisin olen elämäni saanut, sotkien läheistenkin asioita siinä samalla. Sitten kuulen Tuusulan koulusurmasta. Työpaikalla keräännytään säännöllisesti radion ääreen kuuntelemaan tuoreimpia uutisia. Ihmiset puistelevat päätään. Minä mietin, kuinka pieniä omat sotkuni ovat, kuinka naurettavan paljon käytän energiaa niiden murehtimiseen. Aiempi syyllisyys korvaantuu uudella.

Tätä kestää hetken. Huomaan itsessäni myös tiettyä kieroa tyydytystä siitä, että ainakaan minun sotkuni eivät vaadi verokseen ihmishenkiä. Sitten alan kokea syyllisyyttä siitä, että otan oikeudekseni käyttää tuolla tapaa sisäisissä prosesseissani tapahtumaa, joka on oikeasti muuttanut joidenkin ihmisten elämän helvetiksi, eikä siihen verrattuna todellakaan kosketa minun todellisuuttani. Aivan outo syyllisyyden laji. Ihan kuin asian ajatteleminen ja kokeminen omalta kannaltani veisi jotain pois joltain muulta. Enhän suinkaan tuki kriisipuhelimien linjoja tai mitään. Se olisikin hupaisa ajatus: "Hei, mua ahdistaa, kun mulla on ollu sellasta identiteettikriisiä nyt ja ihmisuhdesotkuja, joiden takia olen ollut ihan rikki, niin sitten kun se yks oikeesti ampu siellä niitä ihmisiä hajalle... niin mulla on hei jotenkin tosi syyllinen olo."

Syyllisyysrakennelmien monimuotoisuus ja dynaamisuus voisi olla melkein ihastuttavaa, ellei kyseinen tunne olisi niin ikävä ja vaikeasti käsiteltävä.

Työkavereista parillakin on nyt kuolema aika lähellä arkitodellisuutta. Maailma on harmaa ja liput puolitangossa. Lidlin värittömään seinään on joku spreijannut isoin kirjaimin kysymyksen: "Miksi aina harmaata?!?!". Se on yritetty peittää maalaamalla päälle - harmaalla tietenkin. Teksti näkyy silti edelleen, hieman harmaampana kuin itse seinä. Sitäkö tämä maailma nyt sitten on... harmaan eri sävyjä?

Viha ja Katkeruus

On ihanaa ja ihmeellistä, kuinka paljon alttiutta katkeruuteen ja närkästymiseen ihmisestä yksinkertaisesti sulaa pois, kun hän kohtaa ja hyväksyy sen tosiasian, ettei ole tyytyväinen elämäntilanteessaan. Kun hän tajuaa eläneensä liian kauan "mun pitäis" ja "mun olis tarkotus" ja "mun tarttee" elämää ja alkaa luovia takaisin kohti "mä haluan" ja "mä tarvitsen" ja "mä olen" elämää. Sitä saattaa huomata, ettei tiedä, Kuka Helvetti On ja Mitä Vittua Haluaa, ja sitä saattaa huomata saattaneensa elämänsä tilanteeseen, jossa voi vain todeta "eihän tää nyt näin mee". Mutta ainakaan ei koe enää tarvetta purkaa tilanteensa aiheuttamaa turhaumusta toisiin ihmisiin. Toki jotkut näistä ihmisistä saattavat olla olennainen osa tilannetta, niitä jotka ajattelevat, että kyllä sen pitäisi niin mennä. Mutta sitä osaa viimein myös ottaa oman vastuunsa siitä, että on antanut niiden ajatella, että se menisi niin.

Dr. Phil sanoo joskus joitain oikeasti fiksuun ja ytimekkääseen muotoon puettuja elämän nyrkkisääntöjä. Eräs niistä on mielestäni aina ollut: "You teach people how to treat you." Tietenkin selkeästi alistetussa asemassa olevat sorretut ja huonosti kohdellut ihmiset saisivat olla aikamoisia opettajia muuttaakseen hyväksikäyttäjiltään saamaansa kohtelua. 'Normaali' asemassa olevaan ihmiseen tuo kuitenkin pätee pitkältikin, sellaiseen jota sorsitaan vain 'normaalisti' ja 'normaaleissa' mittasuhteissa. Silloin ihminen voi vaikuttaa asioihin paljon asettamalla omat rajansa, tekemällä omat tarpeensa ja motiivinsa selviksi ja vuorovaikuttamalla tinkimättömällä rehellisyydellä - kantamalla vastuun itsestään sen sijaan, että antaisi mitä tahansa odotetaankin ja ottaisi vain mitä sattuu edestään löytämään.

Katkeruuden sulettua pois on vielä paljon tehtävää ja hankaluuksia kohdattavaksi. Eikä sitä oikeasti ole kyvyiltään tai ominaisuuksiltaan sen valmiimpi mitään kohtaamaan. Vain ja ainoastaan asenteeltaan. Se on kuitenkin jo paljon. Silloin ihmisestä on kadonnut paljon rujoa ja raskasta, ja hän voi tuntea itsensä keveämmäksi ja - kyllä vain - kauniimmaksi.