Kun keskustelua käydään yömyöhään, väsyneinä ja hieman kärttyisinäkin, niin sanoihin ja ilmaisutapoihin tulee jumituttua joskus hieman liikaakin. Sitten toinen käyttää ohimennen sanaa viisas, ja yhtäkkiä tajuan, etten liiemmin välitä koko sanasta. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa?
Enää en ole yhtä väsynyt kuin tuolloin, mutta silti jäin pohtimaan tuota sanaa ja konseptia. Miten sitä käytetän ja mitä tällä käytöllä tahdotaan saavuttaa? Joskus nuorena ja innokkaana varmaan oikein rakastin sanaa ja heittelin sitä sinne ja tänne. Kirjekaverini oli ikäisekseen kypsä ja analyyttinen, hän oli siis viisas. Joillain henkilöillä oli syvällisiä ajatuksia ihan kirjoiksi ja jopa uskonnoiksi asti, viisaita kaikki. Mutta vanhetessani sanalliset viisaudet ovat jotenkin menettäneet erikoisasemaansa. Olen huomannut, että luonto voi puhutella siinä missä kirjakin. Ja eikö kuvataidekin voi olla viisasta?
Mutta edelleen jää hämäräksi se, miksi tuota sanaa ylipäätään käytetään. Jos joku sanoo toisesta, että tämä on viisas, tarkoittaako se mitään sen kummempaa, kuin että hän on samaa mieltä tämän kanssa tai että jokin toisen sanoissa/tekemisissä tavoitti ja puhutteli? Tuohan taas on ihan tavallista, jossain mielessä jopa arkipäiväistä vuorovaikutusta ihmisten välillä. Onko tarpeen mystifioida tai transsendentoida se joksikin Viisaudeksi?
Vielä kiinnostavampaa on, jos joku kutsuu itseään viisaaksi. Olen kai jotenkin suomalaisen itsensä vähättelemisen rampauttama, mutta jotenkin tulee sellainen olo, ettei niin kovin viisaalla pitäisi olla tarvetta itsekorostukseen. Tai että jotenkin sen viisauden pitäisi loistaa henkilöstä niin itsestään selvästi, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen markkinoida, vaan voisi vaan keskittyä niihin kaikkiin syvällisyyksiin, jotka on viisauden myötä ulottuvilla.
Jos tällä blogilla on yhtään lukijoita, niin olisi tosi kiinnostavaa tietää, mitä te ajattelette viisaudesta.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
4 comments:
Viisaus ei kartu aineeksi; sitä ei voi korostaa.
Tarkoittaisiko tuo sitten sitä, että jos joku kutsuu itse itseään viisaaksi, niin se ei sitä voi olla? Vai tarkoittaako se, että jopa koko termi on vähän hassu ja vajaa käytettäväksi? Itsestäni alkoi tuntua jälkimmäiseltä, mikä tämän tekstin inspiroikin.
Yhdistin muuten päässäni Eufemian viimeisimmän jotenkin tähän.
Jos joku kutsuu itseään viisaaksi, hän voi olla viisas - mutta ei tarpeeksi viisas pitääkseen sen omana tietonaan.
Toisaalta ajattelisin kuitenkin, että viisaan olisi hyvä myös jakaa ymmärryksensä toisten kanssa, jotta nämäkin pääsisivät tästä "viisaudesta" hyötymään - joten jossain mielessä muidenkin olisi hyvä tietää viisaan olevan viisas. Mutta toinen kysymys on tietenkin, että tapahtuuko tämä parhaiten tolkuttamalla "voi vittu, kun oon viisas!" vai pitäisikö sen viisauden tosiaan jotenkin vain näkyä... Mutta entäpä jos muut on liian tyhmiä tajuamaan jonkun Viisautta, vaikka niiden pitäis? Hehee. Mites siinä sitten perustetaan mitään valistunutta harvainvaltaa, jos pällimmät pullikoi vastaan? Mutta ei, en kuitenkaan usko, että se oman viisauden hokeminen on paras tie.
Post a Comment