Olisipa psyykeni vahvempi

Jos tapaan päivittäin kymmeniä peruskivoja ihmisiä, muutamia aivan mahdottoman mukavia ja yhden todella töykeän, miten voi yhä uudestaan olla niin että se todella töykeä määrittää kokemukseni päivästä?

Tämä purkaus kuului nyt tämän blogin puolelle.

Olen toiseen blogiini noin viikon sisällä kirjoittanut kaksi koulutusta ja koululaitosta koskevaa bloggausta. Ajattelin tähän blogiin laittaa ylös muutaman kirjoittamisesta kohonneen kokemuksen, jotka tuntuvat totaalisen tympeässä hömpäppäähenkilökohtaisuudessaan istuvan paremmin tänne.

Minulla on erinomaisen kiero suhde kasvatustieteen kanssa. Olen sellaisessa asemassa, että voisin halutessani hankkiutua harjoittamaan sitä soveltavassa muodossaan joidenkin viattomien ihmisolentojen keskuudessa. Jostain syystä olen kuitenkin passiivinen, jopa hieman vastahakoinen. Silti joka kerta kun olen opintojeni takia joutunut opettajaa leikkimään, olen kokenut onnistumisen tunteita ja saanut niistä tyydytystä. Olen ajatellut: "Pystyn tähän, osaan tämän, sovin tähän!" Kun opettajaleikki päättyy, valahdan takaisin passiiviseen, innottomaan tilaani. Mistä on kyse? Liiallisen roolitietoisuuden laukaisemasta identiteettikriisistä? Vai olenko kenties vain laiska? Jos olen vain laiska, miksen ole "vain laiska" kaiken muunkin suhteen?

Huomaan usein myös innostuvani, kun opetuksesta ja oppimisesta puhutaan teoreettisella ja analyyttisella tasolla. Ehkä minun pitäisi siis ryhtyä tavoittelemaan tutkijuutta? Mutta alas, siinäpä onkin toimi, joka ei ole koskaan saanut minua kokemaan "Pystyn tähän, osaan tämän, sovin tähän!", vaan pikemminkin "Pitääkö mun todella haaliamateriaaliapohtialähteitärajatanäkökulmaahankkiataustateoria... tylsää!"

Minusta on usein aivan äärimmäisen turhauttavaa, että taipumukseni ja mielenkiintoni kohteet eivät osoita glooriaa laulaen ja riemua hehkuen johonkin tiettyyn ja yksiselitteiseen suuntaan. Sellaisina päivinä kuvittelen aina, että maailmassa on montakin sellaista ihmistä, jonka kohdalla tämä käsittämätön skenaario toteutuisi. Ja kadehdin simejä, niillä kun on kakkosversiossa sellainen kiva tavoite määrittämässä kätevästi asiat, joista ne saa tyydytystä. Helppoa ja yksinkertaista. Älkää ihmetelkö, jos joku päivä pimahdan ja alan toteuttaa kuviteltujen ikoneiden asettamia päämääriä ja määrittelen perustarpeeni visiolla palkeista.

Typerä palapelivertaus

Koen ajoittain jotenkin dekonstruktioituvani. Rakennelmaan tulee niin merkittävä särö, että kaikki hajoaa palasiksi ja se on koottava uudelleen kokoon. Yleensä särön tekee jokin uusi palanen, joka voimalla iskee jo valmiiseen rakennelmaan. Puhun nyt jonkin uuden oivaltamisesta, uudesta ymmärryksestä.

Palasiksi hajoaminen tuntuu aina yhtä kauhistuttavalta ja palojen kokoaminen uudeksi rakennelmaksi on hyvin raskasta. Kuitenkin, kun prosessi on saatu päätökseen ja katson uutta kokoonpanoa, voin olla tyytyväinen: uusi, hajoamisen aiheuttanut pala on löytänyt oikean paikkansa ja palapelini on jälleen kerran suurempi ja mahtavampi kuin aiemmin. Kokemus voi olla milteipä auvoisa. Yritin kerran jopa kuvata sitä eräälle, joka ei varmaankaan tajunnut tätä - niin kuin ei useita muitakaan - typerää metaforaani.

Jos palapelikokemus on niin kauhistuttava ja raskas, miksen luovi kohti staattisempaa elämää? Ilmeisesti koska en tiedä mitään muuta tapaa kehittyä ihmisenä. Ja minä haluan kehittyä ihmisenä, uskokaa tai älkää :D.

Ihmissuhteissa arvostan sitä, jos saan tuoda tilanteeseen itseni kokonaan, olla läsnä kaikkine palasineni, olivat ne sitten siististi koossa tai sillä hetkellä hieman levällään. Pystyn toki jättämään palasia suhteen ulkopuolellekin ja koota niistä sopivaksi katsotuista ja tervetulleista suhteellisen harmonisen kokonaisuuden kuhunkin tilanteeseen. En vain arvosta sitä samalla tavalla, enkä pidemmän päälle (olen joutunut havaitsemaan) edes jaksa. Ehkä olen suuruudenhullu ja vaadin liikaa. No, olen vain saanut elämääni muutaman sellaisen ihmisen, joiden kanssa kaikilla paloilla pelaaminen on mahdollista. Muutama riittä. En alenna standardeja.

Tällä hetkellä olen hieman levälläni. Uusia paloja on paljon, niiden sijoittelu kovin vaiheessa. Välillä jaksan jopa hieman innostua siitä, miltä palapelini tulee näyttämään, kunhan saan sen taas kokoon. Aurinkoa ja aikaa riittää, ainakin tällaisina päivinä :).

Buddha

On tullut yhä vaikeammaksi
olla itkemättä
missä vain, milloin vain.
Ja järkyttävintä siinä on,
ettei siinä ole mitään mistä järkkyä,
ei sen ihmeempää draamaa
      kuin    vain
paljon uupumusta
tosiasia: "ei se lähde hengiltä millään"
se että on aina ja jatkuvasti
kipeinä kappaleina,
joista kovat viiltävät pehmeiden lämpimän ihon
rikki armottomuudellaan
ja pehmeät sotkevat kovien puhtaat linjat
verensä nöyryydellä.
On vain käskettävä niiden rakastaa toisiaan,
oltava Suurin Säälin Mestari
      ensin itselleen,
sitten viivyttävä Boddhi-puun alla
niin pitkään kuin voi
      muiden puolesta,
muistettava unohtaa ylimaalliset viisaudet
korjattava sen sijaan jo läsnäolevat käsitykset.
Elämä on kärsimystä.
      Muttei sen tarvitse.

Ajatuksia, virheitä ja ajatusvirheitä

Kehnosti nukutun yön jälkeen tekisi mieli vain käpertyä lämpimän peiton alle, suojaan ihan yksin oman itsensä kanssa. Tämä tarve tuntuu sinänsä absurdilta, että olenhan minä kuitenkin viime yönä siellä peiton alla ollut ja paljonpa siitä osasin ottaa iloa irti: pyörin vain levottomasti typerässä päässäni junnaavien pakkomielteiden ja stressipaakkujen inspiroimana. Kausiluontoinen uniongelmaisuus on hieman selkeämpi osaa persoonaani, kuin saattaisin toivoa. Asiaan täytynee tulla jonkinlainen muutos.

Töissä yritän hymyillä asiakkaille edes pienesti. Olen kuitenkin aivan varma, että olen joko jo pilannut jotain tai pian tekemässä jonkin suuremman luokan virheen, joka tekee yhtiölle rahallista tai imagollista tappiota tai jollekin yksilölle emotionaalista tai skemaattista haittaa. En siis salli itseni olla iloinen. Tämänkaltaiset vainoharhat pitävät minua hereillä öisin ja huonosti nukutut yöt taas vain lisäävät vainoharhaisuuttani. There's a vicious circle if I ever saw one. Lisäksi kaikki pakkomielteilyyn käytetty aivokapasiteetti on poissa jostain muualta ja tietysti lisää sitä todennäköisyyttä, että teen virheitä. Tällekin pitäisi tehdä jotain. Mielessäni on nimittäin käynyt, ettei kukaan ihminen, joka odottaa katastrofin kohtaavan hetkenä minä hyvänsä, voi saavuttaa mitään kovin onnellista olotilaa.

Tuokin on ihan ihme juttu, miten koen että oletettua töpeksintää pitää kompensoida synkkyydellä. Huomaan astuvani nykyään miltei mihin tahansa tilanteeseen alavireisen varovaisena ja uskaltavani olla iloinen ja avoimen sosiaalinen vasta kun hieman aikaa on kulunut ja mitään tekemiäni hirvittäviä virheitä ei ole kömpinyt päivänvaloon. Kaipa luulen, että muutoin minua pidettäisiin kevytkenkäisenä ja oletettaisiin, etten arvosta tekemieni virheiden vakavuutta ja pyri korjaamaan tilanteita parhaani mukaan. Siksi koen tarvetta synkistellä, mikä on jotain ihan kieroutunutta logiikkaa, koska oikeastiko se muka tilannetta parantaa, että vältän positiivisuutta ja hyväntuulisuutta? Jos virheitä oikeasti on tehty (näissä skenaarioissani ne yleensä aina ovat joko oletettuja tai ainakin suuresti liioiteltuja), niin eikö juuri positiivista suhtautumista tarvittaisi voimavaraksi? Ajatuksessa on (jälleen kerran) virhe, mutten jaksa tehdä sille tänään mitään. Lisäksi olen huono ottamaan tikkuja pois sormista :(.

Sir Elton

Minun on tunnustettava (tai oikeastaan ei ole mikään pakko, mutta tunnustan nyt kuitenkin, kun se joka tapauksessa tulisi tästä postauksesta ilmi), että kuuntelen joskus Elton Johnin musiikkia ja pidän siitä. Nautin etenkin Taupinin sanoituksista. Hänen käsialaansa ovat myös alla olevan laulun lyriikat, jotka ovat pyörineet tänään päässäni kovasti. Mielestäni laulu tavoittaa jotain kaikessa pateettisuudessaan (myönnettäköön) ja jonkinlaisessa ristiriitaisuudessaankin.

I want love, but it's impossible
A man like me, so irresponsible
A man like me is dead in places
Other men feel liberated

I can't love, shot full of holes
Don't feel nothing, I just feel cold
Don't feel nothing, just old scars
Toughening up around my heart

But I want love, just a different kind
I want love, won't break me down
Won't brick me up, won't fence me in
I want a love, that don't mean a thing
That's the love I want, I want love

I want love on my own terms
After everything I've ever learned
Me, I carry too much baggage
Oh man I've seen so much traffic

So bring it on, I've been bruised
Don't give me love that's clean and smooth
I'm ready for the rougher stuff
No sweet romance, I've had enough

Mutta miksi, oi miksi, jos samastun värssyyn omilla ehdoilla tapahtuvasta rakkaudesta, joka ei tarkoita mitään, silti suhtaudun jollain perverssillä viehtymyksellä muistoihin sellaisesta rakkaudesta, joka alistaa ja pakottaa polvilleen, tekee hulluksi ja pitelee kahleissaan? Miksi peräänkuulutan aitoja vaihtoehtoja, jos saan kicksini tunteesta, ettei minulle ole jätetty yksinkertaisesti mitään vaihtoehtoja? Olenko todella niin tyhjä, tai mahdollisesti niin lemmen sadomasokistisista huuruista yliannostuksen saanut, että ainut merkityksen kokemus, joka enää tuntuu missään, on... kunnon pakkomielle?

Okei, okei. Vaikuttaa varmaan ihme draamailulta ja pliisuilulta. Mutta hei, noi on mulle ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä.

Kiitos Kaunis

Tämä ilta on ollut aivan ihmeellinen emotionaalinen vuoristorata. Väsähtäessäni mieleni alkaa käyttäytyä kenkusti, synkät ajatukset vetävät puoleensa. Tänä iltana aloin (taas vaihteeksi) ajatella erästä ihmistä, jonka aika hiljattain menetin elämästäni. Ensin olin surullinen, sitten liu'uin tunneskaalassani uskomattoman vihaisuuden puolelle.

Häiritsevintä on silloin tällöin huomata olevansa niin turhautunut ajatukseen toisesta porskuttamassa yksioikoisella asenteella eteenpäin, että oikeasti toivoo tälle hankaluuksia ja ongelmia, pahaa, koska ei yksinkertaisesti enää keksi mitään muutakaan, mikä sellaisen henkilön kuvioita saattaisi tarpeeksi muuttaa.

Onko fantasiani sellaisesta muutoksesta toisen kokemusmaailmassa täysin itsekäs, vai onko siinä edes hitusen vilpitöntä uskoa siihen, että se olisi hänelle itselleenkin parempi? En tiedä. Onko minun kipuni ja pettymykseni millään tapaa oikeutettua? En tiedä sitäkään.

Tunsin jo jäisen riitteen ympäröivän sydämeni kylmällä syleilyllä, kun sain jostain siunatun idean alkaa lukea ikivanhoja kirjeitä. On käsittämätöntä, kuinka monet ihmiset, niin monivuotiset ystävät kuin satunnaisemmat tututkin, ovat halunneet kirjoittaa minulle välittämisestään ja ikävästään, arkisista askareistaan ja hullunkurisista ajatuksistaan, haaveistaan ja siitä elämänviisaudesta, jota heistä jokaisella on poikkeuksetta ollut ja josta olen hyötynyt enemmän kuin osaan ilmaista. Tunsin kuinka liikutus iski läpi sydämeni ympärilleen keräämään riitteen niin lämpimänä hyökynä, että se olisi varmasti leikiten päihittänyt hyytävämmänkin umpijään.

Tällaisina hetkinä tiedän, että noin tulee tapahtumaan aina ja poikkeuksetta. Hetken aikaa ei tarvitse pelätä yhtään mitään, hetken aikaa on vapaa. Enkä osaa kuin kiittää ja olla nöyrä ja itkeä ja puhdistua. Tässä kaikki mitä osaan elämästä sanoa.