Typerä palapelivertaus

Koen ajoittain jotenkin dekonstruktioituvani. Rakennelmaan tulee niin merkittävä särö, että kaikki hajoaa palasiksi ja se on koottava uudelleen kokoon. Yleensä särön tekee jokin uusi palanen, joka voimalla iskee jo valmiiseen rakennelmaan. Puhun nyt jonkin uuden oivaltamisesta, uudesta ymmärryksestä.

Palasiksi hajoaminen tuntuu aina yhtä kauhistuttavalta ja palojen kokoaminen uudeksi rakennelmaksi on hyvin raskasta. Kuitenkin, kun prosessi on saatu päätökseen ja katson uutta kokoonpanoa, voin olla tyytyväinen: uusi, hajoamisen aiheuttanut pala on löytänyt oikean paikkansa ja palapelini on jälleen kerran suurempi ja mahtavampi kuin aiemmin. Kokemus voi olla milteipä auvoisa. Yritin kerran jopa kuvata sitä eräälle, joka ei varmaankaan tajunnut tätä - niin kuin ei useita muitakaan - typerää metaforaani.

Jos palapelikokemus on niin kauhistuttava ja raskas, miksen luovi kohti staattisempaa elämää? Ilmeisesti koska en tiedä mitään muuta tapaa kehittyä ihmisenä. Ja minä haluan kehittyä ihmisenä, uskokaa tai älkää :D.

Ihmissuhteissa arvostan sitä, jos saan tuoda tilanteeseen itseni kokonaan, olla läsnä kaikkine palasineni, olivat ne sitten siististi koossa tai sillä hetkellä hieman levällään. Pystyn toki jättämään palasia suhteen ulkopuolellekin ja koota niistä sopivaksi katsotuista ja tervetulleista suhteellisen harmonisen kokonaisuuden kuhunkin tilanteeseen. En vain arvosta sitä samalla tavalla, enkä pidemmän päälle (olen joutunut havaitsemaan) edes jaksa. Ehkä olen suuruudenhullu ja vaadin liikaa. No, olen vain saanut elämääni muutaman sellaisen ihmisen, joiden kanssa kaikilla paloilla pelaaminen on mahdollista. Muutama riittä. En alenna standardeja.

Tällä hetkellä olen hieman levälläni. Uusia paloja on paljon, niiden sijoittelu kovin vaiheessa. Välillä jaksan jopa hieman innostua siitä, miltä palapelini tulee näyttämään, kunhan saan sen taas kokoon. Aurinkoa ja aikaa riittää, ainakin tällaisina päivinä :).

Buddha

On tullut yhä vaikeammaksi
olla itkemättä
missä vain, milloin vain.
Ja järkyttävintä siinä on,
ettei siinä ole mitään mistä järkkyä,
ei sen ihmeempää draamaa
      kuin    vain
paljon uupumusta
tosiasia: "ei se lähde hengiltä millään"
se että on aina ja jatkuvasti
kipeinä kappaleina,
joista kovat viiltävät pehmeiden lämpimän ihon
rikki armottomuudellaan
ja pehmeät sotkevat kovien puhtaat linjat
verensä nöyryydellä.
On vain käskettävä niiden rakastaa toisiaan,
oltava Suurin Säälin Mestari
      ensin itselleen,
sitten viivyttävä Boddhi-puun alla
niin pitkään kuin voi
      muiden puolesta,
muistettava unohtaa ylimaalliset viisaudet
korjattava sen sijaan jo läsnäolevat käsitykset.
Elämä on kärsimystä.
      Muttei sen tarvitse.

Ajatuksia, virheitä ja ajatusvirheitä

Kehnosti nukutun yön jälkeen tekisi mieli vain käpertyä lämpimän peiton alle, suojaan ihan yksin oman itsensä kanssa. Tämä tarve tuntuu sinänsä absurdilta, että olenhan minä kuitenkin viime yönä siellä peiton alla ollut ja paljonpa siitä osasin ottaa iloa irti: pyörin vain levottomasti typerässä päässäni junnaavien pakkomielteiden ja stressipaakkujen inspiroimana. Kausiluontoinen uniongelmaisuus on hieman selkeämpi osaa persoonaani, kuin saattaisin toivoa. Asiaan täytynee tulla jonkinlainen muutos.

Töissä yritän hymyillä asiakkaille edes pienesti. Olen kuitenkin aivan varma, että olen joko jo pilannut jotain tai pian tekemässä jonkin suuremman luokan virheen, joka tekee yhtiölle rahallista tai imagollista tappiota tai jollekin yksilölle emotionaalista tai skemaattista haittaa. En siis salli itseni olla iloinen. Tämänkaltaiset vainoharhat pitävät minua hereillä öisin ja huonosti nukutut yöt taas vain lisäävät vainoharhaisuuttani. There's a vicious circle if I ever saw one. Lisäksi kaikki pakkomielteilyyn käytetty aivokapasiteetti on poissa jostain muualta ja tietysti lisää sitä todennäköisyyttä, että teen virheitä. Tällekin pitäisi tehdä jotain. Mielessäni on nimittäin käynyt, ettei kukaan ihminen, joka odottaa katastrofin kohtaavan hetkenä minä hyvänsä, voi saavuttaa mitään kovin onnellista olotilaa.

Tuokin on ihan ihme juttu, miten koen että oletettua töpeksintää pitää kompensoida synkkyydellä. Huomaan astuvani nykyään miltei mihin tahansa tilanteeseen alavireisen varovaisena ja uskaltavani olla iloinen ja avoimen sosiaalinen vasta kun hieman aikaa on kulunut ja mitään tekemiäni hirvittäviä virheitä ei ole kömpinyt päivänvaloon. Kaipa luulen, että muutoin minua pidettäisiin kevytkenkäisenä ja oletettaisiin, etten arvosta tekemieni virheiden vakavuutta ja pyri korjaamaan tilanteita parhaani mukaan. Siksi koen tarvetta synkistellä, mikä on jotain ihan kieroutunutta logiikkaa, koska oikeastiko se muka tilannetta parantaa, että vältän positiivisuutta ja hyväntuulisuutta? Jos virheitä oikeasti on tehty (näissä skenaarioissani ne yleensä aina ovat joko oletettuja tai ainakin suuresti liioiteltuja), niin eikö juuri positiivista suhtautumista tarvittaisi voimavaraksi? Ajatuksessa on (jälleen kerran) virhe, mutten jaksa tehdä sille tänään mitään. Lisäksi olen huono ottamaan tikkuja pois sormista :(.