Sir Elton

Minun on tunnustettava (tai oikeastaan ei ole mikään pakko, mutta tunnustan nyt kuitenkin, kun se joka tapauksessa tulisi tästä postauksesta ilmi), että kuuntelen joskus Elton Johnin musiikkia ja pidän siitä. Nautin etenkin Taupinin sanoituksista. Hänen käsialaansa ovat myös alla olevan laulun lyriikat, jotka ovat pyörineet tänään päässäni kovasti. Mielestäni laulu tavoittaa jotain kaikessa pateettisuudessaan (myönnettäköön) ja jonkinlaisessa ristiriitaisuudessaankin.

I want love, but it's impossible
A man like me, so irresponsible
A man like me is dead in places
Other men feel liberated

I can't love, shot full of holes
Don't feel nothing, I just feel cold
Don't feel nothing, just old scars
Toughening up around my heart

But I want love, just a different kind
I want love, won't break me down
Won't brick me up, won't fence me in
I want a love, that don't mean a thing
That's the love I want, I want love

I want love on my own terms
After everything I've ever learned
Me, I carry too much baggage
Oh man I've seen so much traffic

So bring it on, I've been bruised
Don't give me love that's clean and smooth
I'm ready for the rougher stuff
No sweet romance, I've had enough

Mutta miksi, oi miksi, jos samastun värssyyn omilla ehdoilla tapahtuvasta rakkaudesta, joka ei tarkoita mitään, silti suhtaudun jollain perverssillä viehtymyksellä muistoihin sellaisesta rakkaudesta, joka alistaa ja pakottaa polvilleen, tekee hulluksi ja pitelee kahleissaan? Miksi peräänkuulutan aitoja vaihtoehtoja, jos saan kicksini tunteesta, ettei minulle ole jätetty yksinkertaisesti mitään vaihtoehtoja? Olenko todella niin tyhjä, tai mahdollisesti niin lemmen sadomasokistisista huuruista yliannostuksen saanut, että ainut merkityksen kokemus, joka enää tuntuu missään, on... kunnon pakkomielle?

Okei, okei. Vaikuttaa varmaan ihme draamailulta ja pliisuilulta. Mutta hei, noi on mulle ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä.

Kiitos Kaunis

Tämä ilta on ollut aivan ihmeellinen emotionaalinen vuoristorata. Väsähtäessäni mieleni alkaa käyttäytyä kenkusti, synkät ajatukset vetävät puoleensa. Tänä iltana aloin (taas vaihteeksi) ajatella erästä ihmistä, jonka aika hiljattain menetin elämästäni. Ensin olin surullinen, sitten liu'uin tunneskaalassani uskomattoman vihaisuuden puolelle.

Häiritsevintä on silloin tällöin huomata olevansa niin turhautunut ajatukseen toisesta porskuttamassa yksioikoisella asenteella eteenpäin, että oikeasti toivoo tälle hankaluuksia ja ongelmia, pahaa, koska ei yksinkertaisesti enää keksi mitään muutakaan, mikä sellaisen henkilön kuvioita saattaisi tarpeeksi muuttaa.

Onko fantasiani sellaisesta muutoksesta toisen kokemusmaailmassa täysin itsekäs, vai onko siinä edes hitusen vilpitöntä uskoa siihen, että se olisi hänelle itselleenkin parempi? En tiedä. Onko minun kipuni ja pettymykseni millään tapaa oikeutettua? En tiedä sitäkään.

Tunsin jo jäisen riitteen ympäröivän sydämeni kylmällä syleilyllä, kun sain jostain siunatun idean alkaa lukea ikivanhoja kirjeitä. On käsittämätöntä, kuinka monet ihmiset, niin monivuotiset ystävät kuin satunnaisemmat tututkin, ovat halunneet kirjoittaa minulle välittämisestään ja ikävästään, arkisista askareistaan ja hullunkurisista ajatuksistaan, haaveistaan ja siitä elämänviisaudesta, jota heistä jokaisella on poikkeuksetta ollut ja josta olen hyötynyt enemmän kuin osaan ilmaista. Tunsin kuinka liikutus iski läpi sydämeni ympärilleen keräämään riitteen niin lämpimänä hyökynä, että se olisi varmasti leikiten päihittänyt hyytävämmänkin umpijään.

Tällaisina hetkinä tiedän, että noin tulee tapahtumaan aina ja poikkeuksetta. Hetken aikaa ei tarvitse pelätä yhtään mitään, hetken aikaa on vapaa. Enkä osaa kuin kiittää ja olla nöyrä ja itkeä ja puhdistua. Tässä kaikki mitä osaan elämästä sanoa.