Vanha ja väsynyt Viisaus

Kun keskustelua käydään yömyöhään, väsyneinä ja hieman kärttyisinäkin, niin sanoihin ja ilmaisutapoihin tulee jumituttua joskus hieman liikaakin. Sitten toinen käyttää ohimennen sanaa viisas, ja yhtäkkiä tajuan, etten liiemmin välitä koko sanasta. Mitä ihmettä se edes tarkoittaa?

Enää en ole yhtä väsynyt kuin tuolloin, mutta silti jäin pohtimaan tuota sanaa ja konseptia. Miten sitä käytetän ja mitä tällä käytöllä tahdotaan saavuttaa? Joskus nuorena ja innokkaana varmaan oikein rakastin sanaa ja heittelin sitä sinne ja tänne. Kirjekaverini oli ikäisekseen kypsä ja analyyttinen, hän oli siis viisas. Joillain henkilöillä oli syvällisiä ajatuksia ihan kirjoiksi ja jopa uskonnoiksi asti, viisaita kaikki. Mutta vanhetessani sanalliset viisaudet ovat jotenkin menettäneet erikoisasemaansa. Olen huomannut, että luonto voi puhutella siinä missä kirjakin. Ja eikö kuvataidekin voi olla viisasta?

Mutta edelleen jää hämäräksi se, miksi tuota sanaa ylipäätään käytetään. Jos joku sanoo toisesta, että tämä on viisas, tarkoittaako se mitään sen kummempaa, kuin että hän on samaa mieltä tämän kanssa tai että jokin toisen sanoissa/tekemisissä tavoitti ja puhutteli? Tuohan taas on ihan tavallista, jossain mielessä jopa arkipäiväistä vuorovaikutusta ihmisten välillä. Onko tarpeen mystifioida tai transsendentoida se joksikin Viisaudeksi?

Vielä kiinnostavampaa on, jos joku kutsuu itseään viisaaksi. Olen kai jotenkin suomalaisen itsensä vähättelemisen rampauttama, mutta jotenkin tulee sellainen olo, ettei niin kovin viisaalla pitäisi olla tarvetta itsekorostukseen. Tai että jotenkin sen viisauden pitäisi loistaa henkilöstä niin itsestään selvästi, ettei sitä tarvitsisi enää erikseen markkinoida, vaan voisi vaan keskittyä niihin kaikkiin syvällisyyksiin, jotka on viisauden myötä ulottuvilla.

Jos tällä blogilla on yhtään lukijoita, niin olisi tosi kiinnostavaa tietää, mitä te ajattelette viisaudesta.

Toiveikas Paniikkikohtaus

Kaupungissa on yö, en silti tähtiä nää
Ei tähdet tuhannet tuikikkaan, ne taakse harmaiden harsojen jää

Viikonloppuuni on kuulunut epämääräistä hermostuneisuutta ja paniikinomaisia tuntemuksia, sydämen tykytystä ja epäsäännöllistä hengitystä. Vastapainoksi sain viime yönä ihailla upeinta tähtitaivasta, jonka olen nähnyt pitkään aikaan. Kaupungin valot ja pakokaasut eivät olleet häiritsemässä näkyvyyttä, joten öinen taivas oli kaunis ja rauhaisa.

Sanotaan, että tähdenlennon nähdessään saa toivoa. Törmäsin kuitenkin sellaiseen ongelmaan, että on hyvin vaikea keksiä mitään pyydettävää seisoessaan pää kenossa äärettömyyttä ihaillen. Silloin tuntuu jotenkin turhalta alkaa toivein hankkimaan taikauskoisia takuita terveydelleen, menestykselleen tai ihmissuhteilleen. Pienen polttavan ikuisuuden ajan ainut tarpeellisen oloinen asia on, että saa seistä, katsoa ja kokea.

Tuli mieleen tuo Sonja Lumpeen aikoinaan esittämä euroviisu, jota alussa siteerasin (vuosi 1985, sanat Veli-Pekka Lehto, sävel Petri Laaksonen, sijoitus 9.) Tässä kertosäe:

Eläköön elämä ja yö
Eläköön tumma taivas ja tähtien vyö
Toivo kanssani ettei tähti tähteä lyö
Sitä sielujen sympatiaa, josta isoisä kertoi sitä tarvitsee maa
Jotta maailman lapset tähtiä katsella saa

Riimittely on tuota tavallista iskelmätasoa (kuu-luu-puu), mutta sanoma on kaunis: se, mitä täällä tarvitaan, on tarpeeksi keskinäistä rauhaa ja ymmärrystä, että me kaikki voimme jatkaa tähtiin tuijottelua. Tähtiähän olemme itsekin, niin kuin tässä laulussa mielestäni viitataan ja monaalla muuallakin sanotaan.

Every man and woman is a star

- Aleister Crowley

Tyttö, sinä olet tähti,
ja loistat vielä, loistat meille vielä.
Poika, sinä olet tähti,
ja loistat niin kuin Venus aamulla on kaunein
- Kauko Röyhkä

Tässä sievistelevää henkihömppää hengen pitimiksi. Voimia alkavalle
viikolle,

toivottaapi IskelmäGuru

Synkin Salaisuus

Laitoksellani on eräs professori, jonka inhimillisessä elämänviisaudessa ja lupsakassa murteessa sielu oikein lepää. Kerran luennolla tämä professori sanoi, että hänen mielestään häpeä saattaa hyvinkin olla tunteista kaikkein tuhoisin. Hänen teoriansa mukaan monet muut ikäviä tekoja motivoivat tunnetilat ovat usein häpeän liitennäisiä tai seurannaisia: syyllisyys, masennus, aggressio, tarve salailuun ja toisten kaltoinkohteluun ja niin edespäin. Ei tuota varmastikaan voi minään ehdottomana totuutena pitää, mutta kyllä siinä jotain ajattelemisen aihetta on.

Mitä me sitten häpeämme? Väittäisin, että monellakaan meistä ei ole vaikuttavia luurankoja kaapissaan: ei mitään kovinkaan rikollisia tai edes valtavirrasta poikkeavia tapahtumia menneisyydessään tai piirteitä luonteessaan/elämäntyylissään. Nuoruuden erheet ja muut hairahdukset usein pikemminkin nolottavat kuin hävettävät. Niistä saattaa jopa löytyä uuteen henkilöön tutustuttaessa hauskaa jutunjuurta. Ehkä tällaiset verbaaliset paljastukset pelottavat meitä loppujen lopuksi kaikkein vähiten...

Mitä enemmän käytännössä lähennymme jotakuta kanssaihmistä, sitä paljaammiksi tulemme tekojemme suhteen. Jos vietän paljon aikaa jonkun kanssa, tämä henkilö tulee näkemään kaikki oudot pikku tapani ja epämääräiset kummallisuuteni, joille ei ole olemassa minkäänlaisia rationaalisia perusteita. Ehkä juuri näissä lukemattomissa tarkoituksellinen toiminnan väliin jäävissä pikku tavoissa ja tempauksissa asuu sellainen osa meitä, jonka hyväksytyksi tulemisesta olemme häpeään asti huolissamme? Mitä toinen minusta ajattelee nähdessään minut silloin, kun en itse ajattele, en toimi miettien, miltä toimintani vaikuttaa?

Sitten kun toisen kanssa on edetty tarpeeksi läheiseen kanssakäymiseen tulee esiin yksi Synkimmistä Salaisuuksista: millainen olen silloin, kun oloni on kaikkein pahin. Äärimmäisyyksiinsä asti haastettu mielenrauha tuo uskoakseni monissa meistä esiin sellaista, jota emme tosiaankaan haluaisi kenen tahansa näkevän. Silloin astuvat peliin itsekkäimmät defenssimme ja surkeimmat selviytymisyrityksemme. Olemme huonoin versio itsestämme.

Olen menneisyydessäni syyllistynyt pariin sellaiseen vastuuttomuuteen tahi ajattelemattomuuteen, joista en ihan älyttömän mielelläni puhu. Silti voisin jakaa ne ystävien kanssa, jos sellaiseen joskus olisi joku motiivi. Lisäksi varastin kerran irtokarkin kaupan laarista, mutta siitä tuskin saa mitään Ocean's Elevenin vertaista veijaritarinaa. Minun Synkin Salaisuuteni on nimenomaan se, millainen olen, kun voin todella, todella huonosti. Olen varjellut salaisuuttani hyvin. Monet läheiset ovat sen varmasti ainakin jossain määrin tunteneet nahoissaan, mutta oikeastaan vain yksi ihminen on kyennyt osoittamaan sen tylysti sormellaan. Kiehtovaa sinänsä, että juuri tuon tyypin kanssa minulla on meneillään tämänhetkisen elämäni intensiivisin ihmissuhde. Mikä on syy ja mikä seuraus? Pystyykö hän osoittelemaan sormella, koska on niin läheinen, vai onko hän niin läheinen, koska pystyy osoittelemaan sormella?

Millainen sitten olen huonoimmillani eli mikä on Synkin Salaisuuteni? En aio tässä kertoa, ähäkutti. Ylpeyteni ei taida sallia, eikä ylpeyteni tosiaankaan ole mikään hyvin varjeltu salaisuus.

Tervetuloa

Minulla on tapanani silloin tällöin pelätä mielenterveyteni puolesta. En tiedä, kuinka monen muun ihan arkiseen kokemukseen kuuluu ajoittain huoli, että ehkä päässä pian ihan yksinkertaisesti napsahtaa. No eihän siellä tietenkään mikään noin vain napsahda (paitsi ehkä suoni sitten joskus vanhempana). Jotkut läheisetkin ovat tolkuttaneet, ettei siellä mikään napsahda, jotenkin sillä tapaa tahdostani huolimatta. Se ei hankalimpina hetkinä auta, vaan sen sijaan alan pelätä, että entä jos minä sitten tahdonkin, että siellä napsahtaa. Tuo nyt taas on niin toivottoman ristiriitaista, ettei sitä kannata tässä edes sen pidemmälle pohtia.

Sitä vain tulee sitten pohdittua, että mikä on se jokin Minimi (onnea tai mielenrauhaa), joka minun pitäisi elämässäni tavoittaa, että voisin olla tyyni mielenterveyteni suhteen. Sellaista kun viimeksi pohdin, niin tuli mieleen, että netti on täynnä kaikenlaisia spirituelleja, jotka suoltavat ilmoille omia näkemyksiään itsestään ja muista ihmisestä, omasta ja muiden henkisestä kehityksestä sekä kaikesta aihetta liippaavasta. Päätin, että minäkin haluan pulista julkisesti, kuinka persechakraa kutkuttaa ja mitä mieltä olen ihmiskunnan henkisestä suunnasta. Tervetuloa kuulemaan tavismaallikon julistusta kaikesta hörhöstä!