Purkaus

Kirjoitan tässä töiden lomassa purkauksenomaisen ja hätäisen postauksen koskien oivallusta, joka sekin tuli töiden lomassa purkauksenomaisesti ja hätäisesti, kun tulin ajatelleeksi erään ystäväni aiempia sanoja. Tajusin yhtäkkiä, vai pitäisikö sanoa pikemminkin, että tulin akuutin tietoiseksi siitä, että jos olisin toisenlaisella asennepaketilla varustettu henkilö, olisin hyvinkin saattanut tässä viime päivinä asettaa kyseisen läheiseni ihan turhanpäiväisillä paineilla kuormitettuun asemaan. Toisenlaisella asennepaketilla tarkoitan tässä tapauksessa jotenkin viimeisen päälle markkinataloudellisesti ihmissuhteisiin suuntautuvaa näkemyspläjäystä. Turhanpäiväiset paineet taas olisivat siinä skenaariossa samanlaisia kriittisiä asenteita, joita liittyy vanhan auton vaihtamiseen uuteen: no kannattiko, onko väri nyt juuri sellainen kuin haaveilin, onko startti yhtä ärhäkkä kuin edellisessä jne. Olen yrittänyt käyttää tässä blogissa kovin pehmeitä ja pastellinsävyisiä ilmaisutapoja, mutta nyt täytyy kyllä sanoa että HYI HELVETTI ja SAATANA SENTÄÄN.

No. Olen yrittänyt välttää kyseisen tyyppisiä asenteita mahdollisimman pitkälle ja tyydytyksekseni koen onnistuneeni. Olen kyennyt käsittelemään kaksi ihmissuhdetta sen verran erillisinä toisistaan, etten koe yhtään mitään edellä kuvaillun kaltaista. Tekisi mieli taputtaa itseään ylpeänä päälaelle ja kehaista. Ja miksipä en vaikka tekisi niin, asiakkaatkaan ei katso... Tap tap. Hyvä tyttö. Sä olet perkele tehnyt jotain oikein.

Suru II

Yritin käydä nukkumaan, mutta se meni ahdistuneeksi itkeskelyksi. Tuumasin sitten, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko jatkaa samaa rataa, kunnes uuvuttuani rauhoittuisin tarpeeksi nukkuakseni, tai sitten nousta suosiolla ylös ja puuhailla jotain vaikka koneella. Tarvitsisin kyllä kipeästi unta. Havaitsin tänään töistä päästyäni olevani aika lopussa. Metrosta noustuani olin niin ajatuksissani, että kävelin liian pitkälle ja huomasin yhtäkkiä olevani jossain ihan muualla kuin piti. Ironisinta asiassa on se, että ajatukset, joihin olin niin uppoutunut, koostuivat lähinnä itseni moittimisesta koskien keskittymiskykyni viimeaikaista herpaantumista. Pää rakoilee joskus huolestuttavasti.

"Et sä kai kauhean rakastunut voinut olla, jos sua ei kuitenkaan innostanut enempää yrittää", isäni tuumasi aiemmin tällä viikolla. Tuokin sivumennen heitetty kommentti on jäänyt jotenkin päähän pyörimään ja vetänyt surulliseksi ja sanattomaksi. Olisi kai ollut turha selitellä, että en koe kohdallani koskaan minkään rakastamisen puutteesta olleen kiinni. Ehkä minun rakkauteni on vain vääränlaista, samaan tapaan kuin kaikki muukin minussa joskus tuntuu olevan. Ja mitä yrittämiseen tulee, niin itsestäni kyllä tuntuu, että olen yrittänyt paljonkin. Tai sitten olen vain kuvitellut tai uneksinut kaikki yrittämiseen ja epäonnistumiseen liittyvät muistoni. Yrittämistä on ollut kaikenlaista ja niin moniin erilaisiin haasteisiin liittyvää. Epäonnistumiseen liittyvä kuvasto taas on masentavan samankaltaista: minä itkemässä käpertyneenä pienen asuntoni lattialle, minä itkemässä arkistohuoneessa mappien keskellä, minä itkemässä laivan hytissä, minä itkemässä suihkussa, minä itkemässä vanhan puutalon yläkerrassa...

Oletan, että on aivan inhimillistä ja universaalia joskus kokea rakkautensa olevan kelpaamatonta, arvotonta tai riittämätöntä, tai aina silloin tällöin miettiä, huomaako kukaan edes, kuinka kovasti sitä yrittää. Siksi olen yrittänyt itse hyväksyä ja arvostaa osakseni tullutta rakkautta, sainpa sitä sitten minkä tahansa persoonan tai tilanteen läpi suodatettuna. Ja olen yrittänyt pistää kunnioituksella merkille toisten yrittämisen. Ja olen jopa pyrkinyt tekemään näin pyyteettömästi ajattelematta, huomataankohan minun yrittämiseni tämän asian suhteen, vaikka siinä olen varmasti usein epäonnistunut.

Jostain syystä olen taas muistellut niitäkin kertoja, jolloin minulle on epäsuoraan vihjattu tai suoraan väitetty, etten rakasta totuutta. Mitä siihenkin toteaisi? En voi uskoa tuollaiseen. Jos minulla ei ole pyrkimystä vilpittömyyteen, minulla ei ole enää mitään.

Pudotin tänään ikkunalaudalta typerän, halvan, mauttoman koriste-esineen, jonka sain aikanaan äidinäidiltäni. Se meni palasiksi. En varmaan koskaan tule tottumaan siihen, että asiat menevät rikki. Enkä varmaan koskaan tule tottumaan siihen, etteivät asiat kuitenkaan ikinä mene niin kokonaan rikki, että saattaisin unohtaa.

"Tytön mielessä vilahtelivat kaikki sanomiset ja tekemiset. Ei vain tämä päivä, tyttö mietti, minun täytyy muistaa ne kaikki. Hänen täytyi muistaa useampia ihmisikiä, lapsuudestaan asti, yhä enenevissä määrin. Päätä kivisti, tuli pakottunut olo. Mitä pienempi oli, sitä enemmän täytyi kurkottaa. Niin se oli aina, kaikessa. --- Perillä noustaan lautasta, isä ehdottaa syömään menoa. Tyttö hymyilee, niin kuin hänellä on tapana, muodostaen elävän paradoksin. Hän puhuu jonkun muun suulla, mutta jonkun toisen jonkun muun kuin hetki sitten. Joskus ihan pienenä olin siellä hotellissa ja leikin pikkuautoilla. Mikä hotelli se oli ja mitä me siellä teimme? Tämä täytyy tietää, tämä, kaikki. Ajatus viipyy jo itkuisessa yössä."

Yhdestä vanhasta novellistani... Sinänsä aika järkkyä suoltaa nettiin tällaista moskaa keskellä yötä. Olisi varmaan pitänyt laittaa otsikoksi "Itsesääli", niin olisi mahdolliselle lukijalle edes jonkinlainen varoitus. No joo, onhan tämä ehkä kuitenkin harmittomampaa, kuin alkaa esimerkiksi soitella joillekin viattomille lähimmäisilleen keskellä yötä etsien purkautumisväylää. Nyt takaisin sänkyyn ja uusi yritys päästä untenmaille.